Keskiviikkoisin on ollut perinteikkään läskipunnituksen vuoro, ja melkein jo kipusinkin vaa'alle uteliaisuudesta, mutta päätin sitten pitäytyä päätöksessäni ja mitata painon vasta viikon päästä.

Jo muutama päivä erossa herkuista on saanut minut tuntemaan oloni terveemmäksi. Aineenvaihdunta toimii huomattavasti mallikkaammin, iho näyttää kirkkaammalta ja turvotus on kadonnut kropasta.

Noudatan suhteellisen terveellistä ruokavaliota enkä usko, että minulla olisi painoni kanssa minkäänlaisia ongelmia, jos vain kykenisin suhtautumaan herkkuihin kohtuudella. En syö lainkaan punaista tai siipikarjan lihaa, juon päivittäin vähintään kaksi litraa vettä, syön ruisleipää jonka päällä käytän kasvisrasvamargariinia, kurkkua ja 12 % sulatejuustoa, perusateriani koostuu kidneypavuista, baby-porkkanoista, tummasta pastata ja pestosta (tietysti syön välillä muutakin, esimerkiksi lohta), käytän alkoholia todella harvoin, juon paljon rasvatonta maitoa, pyrin syömään joka päivä vähintään yhden hedelmän, teen lähes päivittäin hyvänmakuisen mutta terveellisen mansikka- tai vadelmasmoothien.

Perussyömisistäni voisin tietysti karsia vielä juuston ja tuon hemmetin peston, mutta kun se on pastan kanssa niin järjettömän hyvää! (Ja onhan se sentään rasvaa hyvässä muodossa.)

Viime kesänä löysin netistä (en enää muista mistä) tosiaan erään mansikkasmoothien ohjeen, joka on mielestäni hyvä ja joka auttaa helposti proteiinin ja kuidun saannissa. Olen muokannut ohjetta hieman omiin mieltymyksiini sopivammaksi:

1 prk maitorahkaa
150-200 g mansikoita/vadelmia
4 dl maitoa
4 rkl makeutusainetta
1/2 dl vehnäleseitä

Ja sitten kaikki sauvasekoittimella sörsseliksi.

Itse olen aina käyttänyt pakastemarjoja joko suoraan pakastimesta otettuna tai aavistuksen verran sulaneina, jolloin smoothiesta tulee todella raikas. Yritän tuolla myös hillitä pohjatonta jäätelönhimoani onnistuen välillä enemmän ja välillä vähemmän menestyksekkäästi.

Painon lisäksi yritän ruokavaliolla tietysti vaikuttaa myös kolesteroliini ja verenpaineeseeni, jotka reilu vuosi sitten olivat 5,8 ja 130/85 (T: Pohjois-Karjalassa syntynyt ja siellä 19 vuotta asunut). Toivon, että terveellisemmän ruokavalion ja juoksuharrastuksen myötä arvot olisivat lähteneet laskuun, vaikka mitään huimia tuloksia en painon suhteen ole saanutkaan. Jäätelö, keksit ja suklaa tässä enää ne pahimmat peikot ovat, sillä mihinkään suolaisiin paheisiin kuten pitsaan, hampurilaisiin tai sipseihin minulla ei ole minkäänlaisia intohimoja.

Kaikenkaikkiaan olo on tällä hetkellä suhteellisen positiivinen ja seesteinen. Hienoa.

Hyvä olo alkaa palata kroppaan ja sitä mukaa myös mieleen. Päätettyäni olla hetken aikaa erossa herkuista minun on ollut helpompi ja vapaampi olla. Jokaista hetkeä ei tarvitse kuluttaa siihen, kun joko suunnittelen syöpöttelyä tai pohdin jälkeenpäin ettei olisikaan pitänyt syödä. Nyt tuntuu taas siltä, että ehken sittenkään ole tuhoontuomittu vaan saan nostettua itseni jaloilleni hetkellisestä alhostani.

Olen myös kokeillut pari kertaa vauhdin lisäämistä juoksulenkkeihini, sillä minusta on alkanut tuntua, että nykyinen jolkottelutahtini ei enää tunnu tarpeeksi pahalta. Hah hah. Eihän se nyt sovi, että juokseminen tuntuisi pelkästään hyvältä. Tänään ja viime lauantaina kokeilin, mitä saisin kropastani irti, ja käsittämättömän puuskutuksen, polttelevien lihasten ja hikoilun myötä sain kierrettyä jo varsin tutuksi tulleen 4,3 kilometrin lenkkipolun noin 35 minuutissa, kun aiemmin olen kuluttanut reittiin noin 38-40 minuuttia. En ole enää pitkään aikaan juossut sekuntikellon kanssa, joten nuo ajat voivat jonkin verran heittää, sillä perinteisellä rannekellolla on välillä hankala mitata aikaa. Mutta viitisen minuuttia olen siis nipistänyt ajasta pois ja ainakin minun tapauksessani se tuntuu paljolta! On tuntunut hyvältä koetella vähän rajojaan ja uskaltautua pois mukavuusalueelta, jonne olin joksikin aikaa ylirauhallisilla hölkkäilyilläni jymähtänyt. Juoksun jälkeen on ollut mukavaa pitkästä aikaa olla hengästynyt ja koittaa saada eloa tutiseviin kinttuihin.

Välillä tuntuu oudolta kirjoittaa tällaista, sillä näistä juoksujutuista ei pysty mitenkään tunnistamaan vuoden takaista huonokuntoista minääni. Syöpöttelijäminäni sen sijaan on yhä olemassa ja hyvissä voimissaan, ja suoraan sanoen minulla ei ole aavistustakaan, miten saisin sen osan itsessäni muutettua. En tiedä, onko se edes mahdollista. Juoksijan löytäminen minussa oli lastenleikkiä siihen nähden, millaista taistelua olen koko ikäni käynyt ahmattiminäni kanssa ja luulen, että tulen aina käymäänkin. On järjettömän raskasta yrittää suhtautua kohtuudella johonkin, johon on kehittänyt addiktion.

Onhan tämä jo useamman viikon ollut nähtävissä, mutta otteeni on nyt oikeasti lipeämässä ja jos en tee NYT jotain konkreettista, huomaan taas pian olevani 95 kilon painoinen ja laihduttavani jälleen niitä iänikuisia samoja kiloja. Viikko on mennyt natustellessa ja mässyttäessä ihan kaikkea mahdollista ja painon nousu alkaa jo näkyä vyötärölläkin. Hnngh. Voihan video.

Suunnittelin, että seuraavat puolitoista viikkoa keskityn ja tsemppaan täysillä. Karsin turhat herkut oikeasti enkä vain puolitosissani pois ruokavaliostani, lisään hedelmien ja kasvisten syöntiä ja kittaan vettä niin paljon kuin kurkusta alas saan. Ja juoksen, sillä se on henkireikäni ja pitää minut joten kuten pinnalla tämän räpistelyn keskellä. Seuraavat puolitoista viikkoa aion myös pysytellä vaa'asta erossa, sillä tiedän, että sen lukemat vain ahdistaisivat minua entisestään ja kynnys tukahduttaa suru pois syömällä madaltuisi olemattomaksi. Toivon, että tämä kaikki palauttaisi minut taas oikeille raiteille ja jatkaminen olisi jälleen helpompaa.

Olen huomannut viime aikoina myös sen, miten liiallinen syöminen vaikuttaa kropan lisäksi myös mieleeni. Olen ahdistunut, aikaansaamaton ja suruisa. Minua ei kiinnosta hyvinvointini kovinkaan paljoa ja syöminen on sitä mukaa astunut kuvioihin lohduttajana, joka ajaa minua takaisin noidankehään.

Aion jälleen löytää kunnioituksen itseäni ja kehoani kohtaan. Tämä on minun elämäni ja olen sen itselleni velkaa. Minun on aika osoittaa, että ruokaa tärkeämpää minulle on minä.

Vaikka tämä 25-blogi on suhteellisen uusi, olen blogannut maaliskuusta 2006 lähtien. Kaivelin vanhaa blogiani, jossa vuonna 2007 kävin läpi muun muassa silloista laihdutuskuuriani. Löysin seuraavanlaisen taulukon:

04.01. 93,2 kg
08.01. 92,7 kg
21.02. 90,3 kg
26.02. 91,5 kg
06.03. 91,3 kg
14.03. 90,5 kg
28.03. 89,7 kg
04.04. 88,5 kg
11.04. 88,1 kg
18.04. 87,6 kg
25.04. 87,3 kg
02.05. 86,9 kg
09.05. 87,6 kg
16.05. 88,4 kg
30.05. 87,7 kg
06.06. 86,7 kg
13.06. 88,4 kg
20.06. 87,2 kg
27.06. 85,5 kg

Valitettavasti en ollut jättänyt sen kummempia laihdutusvinkkejä itselleni kolmen vuoden päähän, jotta osaisin nyt tehdä samoin, heh. Mutta laitoin nuo luvut tuohon ikään kuin osoituksena itselleni, että olen ennenkin pystynyt tähän. Yhtä kaikki että sittemmin lihoin 10 kiloa takaisin.

Päivämäärän 9.4.2007 alta löysin seuraavanlaisen pätkän:

Minulla on tallessa joku ala- tai yläasteen terveyskortti, jonka mukaan noin kahdeksisen vuotta sitten olen painanut 89,6 kiloa. Niin kauan kuin vain kykenen muistamaan, painoni on haarukoinut suurinpiirtein välillä 87-93.

Tuo on totta. Olen ollut noin 90-kiloinen ikuisuuden. Yllä olevan tekstin mukaan ainakin vuodesta 1999. Välillä mietin, onko minut yksinkertaisesti tarkoitettu olemaan tämän painoinen. Siihen ajatukseen on helppo tukeutua herkkulaarin äärellä. Haluan kuitenkin taistella tätä ajatusta vastaan. Haluan uskoa, ettei minun ole mikään pakko painaa yhdeksääkymmentä kiloa vaan voin painaa vähemmänkin.

Paljon mietittävää. Ja ehkäpä viimeinkin pääsen lähtemään sinne lenkille, jonne minun piti olla lähdössä jo aikoja sitten.

Olen olevinaan ollut kovin kiireinen ja keskiviikon virallinen läskipostauskin jäi tekemättä. Merkkasin viikkolukemat kuitenkin tuonne sivupalkkiin ihan ajallaan vaikka nyt vasta ehdinkin viikottaisen kirjallisen selvityksen tekemään. Paino oli 89,6 kg eli pudotusta se teki 200 grammaa viime viikosta, mutta edelleen painoni on 500 grammaan sen luvun yläpuolella, jossa alimmillaan tämän projektin aikana olen ollut.

En tiedä, onko koivun kukinta saanut oloni ihan veteläksi jo kolmen viikon ajan vai mikä, mutta en ole jaksanut tsempata kunnolla ja syömisetkin ovat edelleen vähän kyseenalaisia. Toivon että tämä kokonaisvaltainen sekä kropan että mielen vireystila lähtisi uuteen nousuun, sillä olen jumittanut tässä 89-90 kilogramman välimaastossa ikuisuuteen verrattavissa olevan ajan. Pelkään ensimmäisen kerran kolmeen kuukauteen, että sittenkin epäonnistun tässä vaikka välillä olen ollut takuuvarma, että saavutan sen mystisen painoindeksin 25. Ja kun minut erottaa unelmastani vaivaiset 11 kiloa, niin se jos mikä turhauttaa.

Päässäni pyörii koko ajan vain ajatus siitä, miten epäonnistun tälläkin kertaa, koska enhän ole koskaan ennenkään onnistunut niin miksi nytkään. Huoh. Jokusen vuoden takaisen laihdutuskuurin aikana sain pudotettua painoni 85 kilogrammaan, mutta nyt sekin lukema näyttää olevan valovuosien päässä.

Lähden joka tapauksessa nyt lenkille etsimään kadonnutta iloa ja intoa. Ovat ne sieltä joskus ennenkin löytyneet.