Äiti lahjoitti minulle itselleen tarpeettoman sykemittarin, ja sitähän piti sitten ihan intona käydä eilen testaamassa. Hölkkäilin sademetsämäisessä ilmastossa tasan tunnin ja mittari näytti keskisykkeekseni 162. Minulla ei itse asiassa ole aavistustakaan, mikä olisi minulle järkevä sykealue. Olen yrittänyt netistä löytämieni tietojen mukaan sitä laskea, mutta osa sivustoista ehdottaa noin 130-140 ja osa 150-160, joten ota noista nyt sitten tolkkua. Parempi varmaan, että lönkyttelen oman fiiliksen mukaan kuten tähänkin asti ja käytän tuota sykemittaria kunnon kohoamisen seuraamiseen.

Lenkkeilyä on siis tullut jonkin verran harrastettua mutta niin on kyllä syömistäkin, etten vain vahingossa pääsisi laihtumaan! No, sukulointi on muutenkin sen verran kiehtovaa puuhaa, että hermojaan on välillä hyvä rauhoittaa jätskikulhon tai täytekakkulautasen äärellä. Ei vaan, ihan mukava nähdä perhettä pitkästä aikaa. Mutta sen olen huomannut, miten helppoa täällä on mättää herkkuja pienissä erissä kitaan pitkin päivää. Tarjolla on jäätelöä, keksejä, karkkeja, kakkua, lettuja... Ja minä tässä suuressa elämäntapamuutoksessani vielä niin pitkällä ole, että moisille ihanuuksille voisin selkääni kääntää. Ei aina tarvitse olla murheellinen syödäkseen, syöminen on vain yksinkertaisesti välillä aika kivaa. No, kunhan täältä ensi viikon alussa kotiudun, niin alkaa taas armoton lenkkipolun kiertäminen, sillä en sentään ole aikeissa pilata sitä, minkä eteen olen viimeiset kuukauden taistellut. Loppujen lopuksi nautin niin paljon enemmän uudesta voimistuneesta minästäni kuin siitä lössähtäneestä minästä, joka vielä vuosi sitten olin.

Paino 88,4 kg eli 300 grammaa lisäystä kahden viikon takaiseen lukemaan. En siis ole laihtunut, mutta paino on suurinpiirtein sama juhannuksen jäljiltä, joten olen ihan tyytyväinen.

Parin tunnin päästä lähden kotikonnuille Pohjois-Karjalaan. Olen pakannut lenkkarit mukaan, sillä suunnitelmissa on käydä sielläkin juoksemassa.

Kävin tänään juoksemassa jälleen lenkkipolun ympäri ja pitkästä aikaa jalat liikkuivat kuin itsestään. Jostain syystä parin viikon ajan juoksu on ollut enemmän tai vähemmän nihkeätä, mutta tänään se sujui helposti. Huolimatta 25 asteen helteestä. Viime kesänä en ikimaailmassa olisi lähtenyt noin kuumalla säällä edes kävelemään. Ajatukselle juoksulenkistä olisin nauranut niin kovaa, että hikikarpalot vain olisivat sinkoilleet koko ajan levenevästä ahteristani.

Olen muuttunut. Vaikka sisälläni elää edelleen jäätelöä rakastava addikti, olen saamassa otteen itsestäni. Tämä viikonloppu on ollut taas kerran henkisesti vaikea, mutta yhtäkkiä huomasin, ettei minun enää tee mieli punkea päätäni suklaajäätelötonkkaan samoissa mittakaavoissa kuin ennen. Sen sijaan olen hillinnyt ahdistusta lähtemällä ulos, liikkeelle, lenkille.

En enää käytä kaikkia ongelmiani ja vaikeita päiviä tekosyynä sille, ettei minun muka tarvitsisi lähteä lenkille tai olla syömättä 1500 kalorin edestä herkkuja, koska elämänihän on jo muutenkin tarpeeksi vaikeaa. Olen vihdoin ja viimein sisäistämässä, että itsestäni huolen pitäminen on parasta mitä itselleni voin tällaisissa tilanteissa tehdä. Ei peiton alla itkeminen jäätelölusikka kädessä minua auta. Minun on oltava itseni paras ystävä, ei jäätelön.

Ei kenenkään paino-ongelma synny tyhjästä. Luulen, että vihdoinkin olen tekemässä pääni sisällä jonkinlaista läpimurtoa ja muutosta, joka auttaa minua lopullisesti muuttamaan suhtautumistani syömiseen.

Päivä on ollut kaunis ja pää ollut halkeamaisillaan murheista ja märehtimisestä. Koska kävin eilen juoksemassa, päätin käydä kiertämässä lenkkipolun tällä kertaa kävellen ja ottaa samalla kuvia. Oli vain pakko päästä pois neljän seinän sisältä ja keskittyä johonkin kauniiseen ja rauhoittavaan.

Ensimmäisenä kun astuin lenkkipolulle, minua oli vastassa seuraavanlainen otus:

Taisi raasu säikähtää minua melkoisesti, mutta odotti sentään sen verran, että kerkisin napata kuvan, ennen kuin katosi pusikkoon.

Mutta tästä se alkaa! Kuumanakin päivänä lenkkipolulla on suhteellisen siedettävä keli korkeiden puiden luomien varjojen ansiosta:


Oikealla reitillä ollaan. Ei ole muuten aavistustakaan mistä noille 7,5 ja 10 kilometrin reiteille poiketaan. Hiihtolatuja kuitenkin ilmeisesti tarkoittavat.


Yritin ottaa kuvan pienestä solisevasta purosta. Epäonnistuin. Kuvassa siis epämääräinen kasa saniaisia. (Tai jotain.)


Sitten pientä nousua kaukaisuuteen.


Kaukaisuudessa on kaunista.


Alaspäinkin on ihan mukava mennä.


Pieni puinen silta.


Ulpukan? Lumpeen? Lehtiä vedessä joka tapauksessa. Kovin kauniita.


Hetkiä, joiden ei soisi lipuvan ohi.


Taas on ähellettävä mäkeä ylös. Huippu sentäs jo häämöttää.


Jatka matkaasi viitan osoittamaan suuntaan.


Pitkä pätkä.


Kivenmurikka voi olla yllättävän monen mielestä kelpo kasvualusta.


Whii. Sitten mennään. (Tässä vaiheessa yleensä ainut päässäni pyörivä sana on "lopultakin".)


Vauhdikas lasku alhaalta päin kuvattuna. Otin kuvan myös ylhäältä, mutta koko mäki näytti kyseisessä kuvassa niin kesyltä, ettei mäestä sen mukaan olisi saanut hyviä kyytejä edes ilokaasulla varustellulla rattikelkalla.


Matka jatkuu.


Pieni puinen silta vol. 2.


Rennosti ottava puro. Mihinkäpä tässä kiire valmiissa maailmassa.


Lenkin pahin tappomäki näyttää kuvassa suorastaan lempeältä. Kuva ei paljasta mutkan takana jatkuvaa nousua.


Tässä vaiheessa ollaan jo kierroksen loppupuolella. Vielä ei ole kuitenkaan vara hengähtää.


Maisemista saa kuitenkin nauttia.


Viimeinen puristus. Hnngh.


Maalisuora häämöttää! Selvisin kuin selvisin tällä(kin) kertaa hengissä.


Viimeiset askelet.


Pölkky antaa luvan hengähtää.


Reitti on ihana, ja olen todella onnekas kun se löytyy noin kilometrin päästä kotoani. Huomenna taas juosten.

Kävin juoksemassa, mutta tavoistani poiketen en kiertänytkään lenkkipolkkua vaan tutkailin kartasta noin 4 kilometrin mittaisen reitin, jonka sitten kävin testaamassa. Oli ihan piristävää juosta vaihteeksi eri reittiä kuin yleensä. Lisäksi juoksu oli mukavan helppoa ja vauhdikasta, kun maasto oli huomattavasti tasaisempaa kuin tappomäkinen lenkkipolku. Siitä huomasi, miten kunto on parin kuukauden aikana noussut todella paljon, sillä en juurikaan edes hengästynyt tuolla tämänpäiväisellä reitillä. Mutta jotenkin kaipasin vanhaa kunnon lenkkipolkua ja sen epätasaista maastoa, joka laittaa minut joka kerta yrittämään parastani ja jota juostessani tunnen todella tekeväni jotain. Lenkkipolulla vauhtini ei päätä huimaa, mutta ylämäkiosuudet varmistavat, että kehitystä tapahtuu. Ja onhan lenkkipolussa se valtaisa etu, että koko matka on hiekkapohjaa. Sinne siis seuraavalla lenkillä.