Rekisteröidyin HeiaHeiaan. Olen jo vuoden verran merkinnyt liikkumiseni omaan päiväkirjaansa, mutta ajattelin koota ne jatkossa myös tänne blogiini aina viikon päätteeksi, ja HeiaHeia vaikutti ihan näppärältä välineeltä siihen.

Osa noista ajoista on puhtaita arvioita, esimerkiksi tiistain ratsastus sekä torstain ratsastus ja pyöräily tallille ja tallilta kotiin. En seurannut noina kertoina lainkaan kelloa, mutta annetut ajat ovat sentään jollain lailla suuntaa-antavia.

Menneellä viikolla tuli siis harrastettua aika monipuolista liikuntaa yhteensä kuutena päivänä. Keskiviikon vapaapäivän käytinkin hyödyksi ahtamalla pitsaa ja jäätelöä kaksin käsin suuhuni, voi hyvänen aika sentään. Ja olo oli kyllä sinä iltana ja seuraavana päivänä jokseenkin hiilaripöhöinen. Vasta tänään on tuntunut, että kroppa ja aineenvaihdunta ovat alkaneet toimia. Yleinen vetämättömyys on tosin saattanut johtua myös epäilemästäni pujoallergiasta. Mutta pääasia, että olo on nyt parempi.

Päätin nyt sitten kaikkien periaatteideni vastaisesti laittaa itsestäni ALASTONkuvia nettiin. Hah. Ei pokka riittänyt pelkissä rintsikoissa ja alushousuissa julkisesti esiintymiseen, joten sonnustauduin lisäksi mustaan (koska mustahan tunnetusti hoikentaa) toppiin, minkä seurauksena oikeanpuoleiseen kuvaan syntyi komea uimapukuefekti.

Ajattelin postata vastaavat kuvat tänne blogiini kahden kuukauden välein, sillä kuukaudessa on minun kohdallani turha odottaa syntyneen mitään näkyviä tuloksia. (Tämän ei ollut tarkoitus kuulostaa niin lakoniselta kuin se kuulosti, heh.) Josko itsensä kuvaamisesta vaikka saisi pientä lisämotivaatiota, sillä olisihan se noloa kahden kuukauden päästä tyrkätä esille kuvat, joissa ei näkyisi mitään muutosta, korkeintaan lihomista. Kuvien laatu on taas jotain käsittämättömän korkeaa (varsinkin paskaisen peilin kautta kuvattuna), mutta en taatusti pestaa miesystävääkään ottamaan itsestäni jotain tällaisia otoksia! Voi kamalaa.

Persaus ja lantio ovat edelleen ne pahimmat massankerääjät ja estävät mahtumiseni kaikkiin hienoihin housuihin. Myös yläkroppaa pitäisi jonkin verran treenata, sillä juoksu pitää kyllä reisien ja pohkeiden kunnosta huolta, mutta käsivarret ovat jääneet aika lailla paitsioon. Sauvakävelyä olen nyt jonkin verran harrastanut, minkä lisäksi epäsäännöllisen säännöllisesti teen etunojapunnerruksia. Itse asiassa pystyn jo joten kuten tekemään muutaman punnerruksen ilman että polvet koskettavat lattiaan, mutta enimmäkseen teen liikkeet vielä tuolla kevennetyllä tyylillä. Mutta vielä jonain päivänä teen 50 etunojapunnerrusta ilman polvien tukea!

Iski karmea turhautumis- ja itsesäälissä rypemiskohtaus. Ääääääh. Miksi on niin vaikeaa ottaa itseään kunnolla niskasta kiinni ja tyyliin parin kuukauden tsempillä laihduttaa pois nuo viimeiset yhdeksän kiloa? Miksi tyydyn tähän hitaaseen laihtumistahtiin, kun panostamalla himpun verran enemmän saisin aikaa nopeampia tuloksia? Miksi olen niin jumalattoman laiska syöppö, etten saa kerättyä selkärangastani sen vertaa sisua, että tekisin oikeasti sen mistä haaveilen? Miksi, miksi, miksi? Miksi kiskon napaani edelleen niitä Aino-purnukoita kerralla ja uskon, etten mistään muusta voi saada vastaavaa mielihyvää? Miksi juuri minun pitää tarkkailla syömisiäni ja tappaa itseäni kerta toisensa jälkeen lenkkipolun ylämäissä? Miksi juuri minulla ei voi olla superaineenvaihduntaa? Miksi juuri minusta piti tulla näin valtavan kokoinen?

Enkä edes ole valtavan kokoinen, tiedän sen. Eikä minussa ole mitään vikaa, yritän uskoa sen. Ottaa päähän kelailla näitä asioita päivästä toiseen. Yritän koko ajan muistuttaa itselleni, että yhdeksän kilon pudottaminen vuodessa ei ole sama kuin epäonnistuminen; voisin edelleen painaa saman verran tai enemmän kuin vuosi sitten. Mutta samalla mietin koko ajan niitä ihmisiä, jotka pudottavat yhdeksän kiloa parissa kuukaudessa. Miksi on niin vaikeaa olla vertaamatta itseään muihin? Eivät muut ihmiset ole mikään mittari, joita vastaan peilaan omia onnistumisia ja epäonnistumisiani. Ei heidän ainakaan pitäisi olla. Yritän saada voimaa onnistumisistani terveyteni saralla: verenpaine- ja kolesteroliarvoni ovat laskeneet. Sekä fyysisesti että henkisesti voin paremmin kuin vuosi sitten. Kuntoni on aivan eri luokkaa kuin vuosi sitten. Miksi mikään ei tunnu riittävän? Miksi minulle ei riitä se, että olen matkalla kohti määränpäätäni. Minulla on melko vakaa usko siitä, että saavutan tavoitteeni. Mutta entäs jos sekään ei riitä? Tällä hetkellä kuvittelen, että normaalipaino ratkaisee kaikki ongelmani ja olen yhtäkkiä tyytyväinen kaikkeen itsessäni. Mutta todennäköisesti niin ei tule käymään. Miksi siis pyrkiä 78 kilogramman painoon, jos senkin painoisena olisin vain tyytymätön? Miksi edes yrittää? Eikö olisi helpompaa vain antaa olla.

Jokin kuitenkin saa jatkamaan. Ehkä se jokin on se pieni orastava ymmärrys siitä, että pienempien vaa'an lukemien ohella olen matkalla johonkin suurempaan, jota en vielä täysin käsitä, mutta toivon jonakin päivänä käsittäväni. Sen voimin aion selvitä tästäkin päivästä.

Olo on ollut jotenkin kamalan väsynyt viime aikoina ja on tuntunut kuin kropasta ei oikein saisi mitään irti. Tajusin sitten jossain vaiheessa, että minua on myös aivastuttanut ja nenä on vuotanut ja kutissut. Damn. Ilmeisesti kevään leppä- ja koivupärskintä ei riitä, vaan pujonkin kukinta saa nyt oireet pintaan. Ihmettelinkin jo, että mikä hitto on kun on niin voimaton olo, mutta siitepölyallergia voisi selittää tuota varsinkin yhdistettynä noihin muihin oireisiin. Vissiin joskus kakarana olin pujolle allerginen, mutta en kyllä muista, että viime vuosina olisin oireillut alkusyksystä.

Tänään kävin ratsastamassa toista kertaa Oskulla, ja käytiin maastossa yhden toisen ratsukon kanssa. Oli hieman erilainen meininki kuin tuntiratsulla maneesia kiertäessä! Hevosella tuntui olevan kauheasti energiaa ja kantapäillä ei tarvinnut kuin hipasta laukka-avut kun jo mentiin. Rehellisesti sanoen olin hieman paniikissa, kun hevonen ampaisi hurjaan laukkaan, mutta hiljensi se onneksi, kun tarpeeksi käskin. Noh, kunhan totun Oskuun ja saan kerättyä enemmän rohkeutta ja itseluottamusta niin tulee varmaan antoisia metsälenkkejä, mutta ainakin näin alkuun tuntui vähän hurjalta, sillä en ole kovin rämäpäinen ratsastaja vaan mieluummin lönkyttelen hissuksiin.

Minulla oli viikon verran YTHS:ltä lainassa verenpainemittari. Joskus keväällä 2009 verenpainearvoni olivat suurinpiirtein 130/85:n luokkaa eli suositusarvojen ylärajoilla oltiin aika kepeästi. Leposykekin huikenteli 80-85 tietämissä. Laskin keskiarvon lähes kolmestakymmenestä nyt saamastani mittaustuloksesta, ja verenpaineeni on niiden mukaan nykyään 115/81 ja leposyke 48. Yläpaine on laskenut selkeästi ja alapainekin jonkin verran. Mutta entäs sitten leposyke! Sydän on vahvistunut aivan valtavasti juoksun myötä. Onpa hienoa nähdä parantuneita lukemia varsinkin kun syön e-pillereitä ja minulla on isän puolelta taipumusta korkean kolesterolin lisäksi myös korkeaan verenpaineeseen.

Jotain tällaista osasin vähän ounastellakin, eli reilun kilon viikkopudotukset eivät todellakaan olleet jatkuakseen, vaan vaaka näytti tänään lukemaa 87,2. Tuo luku kyllä kieltämättä käy enemmän järkeen kuin viime viikon 86,4, jonka luulen johtuneen nestetasapainon heittelyistä. Sillä minä en yksinkertaisesti laihdu kahta ja puolta kiloa kahdessa viikossa, heh. Nykyinen tilanne eli 1,7 kiloa kolmessa viikossa kuulostaa enemmän minun tahdiltani ja sekin on vielä yläkanttiin. Olisihan se tietysti ollut hienoa painaa tällä viikolla vaikkapa 85:llä alkavan lukeman verran, mutta se ei vain ole realiteetti. Tyytyväinen olen siitä, etten ole edes kerännyt kesäkiloja vaan onnistunut jopa laihtumaan kesän aikana. Malja sille!

Kävin eilen kokeilemassa suomenhevos Oskua, ja kyllä, minulla on nyt oma vuokrahevonen! Sisäreisiä jomottaa ja samaten selkälihaksia, mutta oli ihanaa ratsastaa pitkästä aikaa. Jatkossa tulen käymään tallilla perjantaisin eli jo ylihuomenna menen uudestaan. Hevonen oli todella mukava, älyttömän kiltti hoitaa ja käsitellä. Ratsastaessa oli melko vauhdikas, mutta kuunteli ja totteli hyvin apuja, mikä on tärkeää. On ikävää ratsastaa hevosta, joka kaahottaa oman mielensä mukaan eikä keskity ratsastajan apuihin.