Joulu alkaa olla takanapäin, mistä olen aika helpottunut. Viime aikoina on tullut syötyä ihan hulluna, ja vaikka onkin kaihoisaa ja tuskallista luopua jokapäiväisistä suklaakarkeloista, niin suurimmaksi osin olen onnellinen, kun pääsen taas liikunta- ja syömisrutiineihin kiinni.

On helpottavaa huomata itsestä, että kaipaan kevyempää ruokavaliota ja säännöllistä liikuntaa. Tuntuu kuin ne olisivat normaalia elämääni suklaan syömisen ja löhöilyn sijasta. Tämä on todella merkittävä havainto ja merkki siitä, että elämäntapani ovat muuttumassa. Paluuta entiseen ei ole, sen olen itselleni vannonut.

Joulusta huolimatta olen kuitenkin liikkunut ihan kivasti. Menneelle viikolle mahtui neljä juoksulenkkiäkin.

Tänään (tai teknisesti ottaen eilen) tuli todettua, miten pitävän pohjan katoaminen jalkojen alta vaikuttaa melkoisesti juoksunopeuteen. Kiersin normaalin 8,4 kilometrin lenkin, mutta siinä missä siihen lauantaina kului 1 tunti ja 3 minuuttia, tänään reitti vaati lähes puolitoista tuntia. Taivaalta satoi koko päivän lunta ja suurimman osan lenkistä puskin eteenpäin nilkkaan asti ulottuvassa lumihangessa, sillä eihän sunnuntaina ja Tapaninpäivänä kukaan ole auraamassa jalkakäytäviä eikä muiden ulkoilijoiden jättämistä jalanjäljistä ollut juurikaan apua. Hieman kiroilutti, kun tuntui etten meinaa päästä lumihangessa lainkaan eteenpäin, mutta sitten vaihdoin sissiasenteelle ja päätin, että hölkkään reitin vaikka henki menisi. No, henki säilyi, mutta lyön vetoa, että venyttelyistä huolimatta pohkeeni ovat huomenna melkoisen kipeät.

Huomenna lähden suksiostoksille, minkä lisäksi koluan läpi varmaan muutamat vaatekauppojen alennusmyynnit. Ennen joulua ostin H&M:ltä puoleen hintaan itselleni uuden villakankaisen talvitakin. Hienointa ehkä kaikessa on se, että kerrankaan en joutunut ostamaan isointa kokoa, joka rekistä löytyy, vaan päälleni mahtui koko 42 ja se istuu minulle kuin nakutettu. On ihanaa huomata, miten vaatteet alkavat näyttää hyviltä päälläni.

Huomiseen ohjelmaan kuuluu myös gradukirjojen palautus yliopiston kirjastoon. Sain nimittäin ennen joulua tiedon, että graduni on hyväksytty eli tammikuussa edessäni on valmistuminen. Olen kaiken lisäksi jo saanut osa-aikaista työtä omalta alaltani, jee!

Vuosi 2011 näyttää etukäteen todella hyvältä ja lupaavalta.

~*~ Lämmintä ja rauhaisaa joulua! ~*~

(kuvalähde)

Olen viimeiset kuukaudet hölkkäillyt melko lailla mukavuusrajojeni sisällä. Mutta nyt tuli muutos! Jos puolitoista vuotta sitten rapakuntoisena kestin kaiken sen kivun ja tuskan ja kylkeenpistot, niin on minun nytkin kestettävä. Suunnitelmissani on siis ruveta parantamaan vauhtikestävyyttäni ja irrottautua vihdoin ja viimein siitä ah niin turvallisesta ja mukavasta seitsemän kilometrin tuntivauhdista.

Aloitin tänään siten, että hölkkäsin ensin rauhallisesti 5 minuuttia, minkä jälkeen aloin vuorotella palauttavia hölkkäpätkiä ja nopeatempoisempia juoksuosuuksia 2 minuutin erissä. Ja kyllä sattui. Olin jo unohtanut sen alkuaikojen juoksuharjoitteluista ja viime kevään lenkkipolun kiertämisestä tutun tunteen, jonka kunnon äärirajoilla taistelu aiheuttaa. Jatkoin tätä noin seitsemän kilometriä ja viimeisen kilometrin sitten kirmasin niin lujaa kuin vetelät kinttuni ja Ruususen unesta julmasti herätetty kuntoni sallivat. Lopputulos oli se, että juoksin perinteisen 8,4 kilometrin matkan aikaan 1:02:45 eli noin 7 minuuttia nopeammin kuin mitä kyseisen lenkin yleensä hölkkäilen. Että joo. Kyllähän tuosta kropasta tuntuu potkua irtoavan kunhan sitä vain uskaltaa välillä koetella.

Mistä tämä yhtäkkinen intoni vauhtikestävyyden parantamiseen sitten johtuu? No, olen vakaasti päättänyt juosta syyskuun alussa puolimaratonin ja tavoitteeni on tehdä se alle kahden ja puolen tunnin. Minulla on kahdeksan kuukautta aikaa treenata, ja vauhtikestävyyden lisäksi aion luonnollisesti ruveta kehittämään matkakestävyyttä. Alustavasti olen suunnitellut, että kerran viikossa teen pitkän rauhallisen lenkin, jonka kestoa kasvatan viikoittain (tai kahden viikon välein jos tahti tuntuu muutoin liian kovalta) kymmenellä minuutilla. Voisin vaikka aloittaa tuolla 8,4 kilometrin lenkillä, jonka päälle rupean sitten lisäämään kymmenen minuuttia kerrallaan. Lisäksi teen kerran viikossa intervallitreenin vähän niin kuin tänään, ja kerran tai kahdesti käyn sitten vain juoksemassa omaksi huvikseni ilman sen kummempaa suorittamista. Yksi päivä on tietysti pyhitetty tallilla käymiseen, ja jossain vaiheessa kai pitäisi käydä hiihtämässäkin, kunhan saan sukset hommattua. Minulla on yhtäkkiä ihan kauheasti liikuntasuunnitelmia!

Joulukuu on ollut vähän tällainen lössähdyskuukausi, mikä onkin ollut isona syynä siihen, että olen laatinut nämä alustavat suunnitelmat ja asettanut itselleni haasteen juosta puolimaratonin. Haluan irti tästä suklaamässäilystä ja takaisin kevyen, energisen ja hyvinvoivan kehoni pariin. Haluan liikkua, haastaa itseni ja onnistua asioissa, jotka ennen tuntuivat mahdottomilta. Totta kai taustalla on myös halu painon putoamiseen, jonka voisin kuvitella olevan luonnollinen seuraus sille, että rupean treenaamaan määrätietoisemmin. Johan marraskuun juoksuhaastekin osoitti, miten painoni putosi hyvää tahtia, kun asetin itselleni haasteen ja vein sen loppuun.

Olen muuten tehnyt uudenvuodenlupauksen hieman ennakkoon: en osta joulualesta ainuttakaan joulusuklaata vain siitä syystä, että kun sitä nyt sattuu saamaan halvalla.

Tänään oli ihana sää, kun pakkanen hellitti hieman ja nousi 13 miinusasteeseen. Kävin hölkkäämässä saman reitin kuin eilenkin. Tiet olivat jonkin verran lumen peitossa, joten juokseminen oli normaalia raskaampaa, mutta hyvä fiilis lenkistä joka tapauksessa tuli. On muuten ihanaa huomata, miten en enää juokse laihtuakseni, vaan juoksen koska nautin juoksemisesta. I run because I can. Siitä tiedän, että hyvä tästä tulee.

Ihan hullua, miten pari juoksulenkkiä ovat palauttaneet uskoni ja motivaationi laihtumiseen. Ero jokusen päivän takaiseen mielialaani on käsittämätön. Eilen jopa innostuin selailemaan Elloksen alea ja nyt tein sen, mistä olen haaveillut jo pitkään eli tilasin bikinit! Tarkalleen ottaen tilasin kahdet, kun kerta halvalla sai.

Tarkoitus on saada paino ensin 78 kilon paremmalle puolelle ennen kuin sonnustaudun julkisesti yllä olevien kuvien mukaisiin uima-asuihin (tilasin luonnollisesti yhteensopivat alaosat), mutta olen ihan innoissani! Uskon, että ensi kesänä voin ensimmäisen kerran elämässäni jättää kokouikkarit ja tankinit kaappiin ja kävellä yleisellä uimarannalla ryhdikkäänä, pää pystyssä ja ylpeänä saavutuksistani ja kehostani.

Jotkut saattavat muistaa marraskuun juoksuhaasteeni, joka onnistui varsin hyvin. Olen pyöritellyt päässäni ajatusta tammikuun liikuntahaasteesta, jossa tarkoitukseni on liikkua kuukauden aikana yhteensä 150 kilometriä. En halua rajoittaa tammikuun haastetta pelkästään juoksuun, sillä sääolosuhteet voivat tähän aikaan vuodesta rajoittaa juoksulenkkien määrää ja pituutta. Sen sijaan 150 kilometrin kartuttamiseen käy esimerkiksi kävely, sauvakävely ja hiihto, joita näillä näkymin olen tammikuussa aikeissa harrastaa. Ratsastus jääköön haasteen ulkopuolelle, sillä siinä kilometrejä on vähän hankalampi mitata. Kaavailen kilometrimääräksi 150 kilometriä sen takia, että se on todella realistinen tavoite, sillä marraskuussa 125,9 juoksukilometrin lisäksi liikuin 45,2 kilometriä eli yhteensä kilometrejä karttui 171,1. Näin ollen 150 kilometrin pitäisi olla sopiva haaste. Tarkoitus tässä on lähinnä se, että saan kannustettua itseäni pysymään liikkeessä myös kylmällä säällä. Plussaa on tietysti se, jos joku muukin innostuu tarttumaan haasteeseen tai kehittämään omanlaisensa haasteen!

Sijaitsen tällä hetkellä Pohjois-Karjalassa, ja pakkaset hankaloittavat edelleen jonkin verran liikkumista, mutta eiköhän tämä tästä! Kuluneella viikolla sain itseni ulos viitenä päivänä, vaikkakin perjantain ja lauantain kävelyt jäivät jokseenkin aneemisiksi... Mutta pääasia, että ulkoilee edes vähän. Tänään sitten turhauduin turvonneeseen ja pysähtyneeseen kroppaani ja kävin hölkkäämässä. Pakkasta oli 20 astetta, mutta kummasti sitä juostessa pysyy lämpimänä ja hikoilee. Viime talvelta oli jäänyt mieleeni, että kylmällä ilmalla juokseminen ottaa hengitysteihini, mutta ainakaan tänään ei ollut mitään ongelmia sen suhteen. Joko olen oppinut suojaamaan rintakehäni ja kurkkuni viime talvea paremmin, tai sitten parantuneella kunnolla on se vaikutus, etten joudu enää haukkomaan henkeäni pitkin lenkkiä, vaan juostessakin hengitykseni on nykyään suhteellisen hallittua. Tällä lienee jonkinlainen vaikutus siihen, ettei pakkasilma runtele samalla tavalla henkitorvea kuin vuosi sitten.

Oloni parani huomattavasti juoksulenkin jälkeen. Vähäinen liikkuminen ja suklaan ja muiden herkkujen puputtaminen ovat lamauttaneet kehoni ja sitä myöten mieleni. Pari viime viikkoa on ollut todella turpea olo, eikä se ole pelkästään mielikuvituksen tuotetta, vaan näen selvästi, miten vyötärölle alkaa taas kertyä yhtä jos toista. Vyötäröni on se paikka, jossa painonvaihteluni selkeimmin ja hyvin herkästi näkyvät - olipa sitten kyse laihtumisesta tai painonnoususta. Olinkin jokusen päivän harvinaisen ahdistunut vyötäröni tilasta, ja synkkinä epätoivon hetkinä ajattelin vain kauhuissani, miten olen kohta lihonut kaikki työllä ja tuskalla laihduttamani kilot takaisin. Ihan niin kuin joku joulu voisi lihottaa minua yhtä tai kahta kiloa enempää. Tänään olen kuitenkin ollut positiivisempi varsinkin kun lenkin jälkeen tajusin, ettei minun tarvitse kuin päästä parin viikon ajan kunnolla juoksemaan, ja olen taas heittämällä takaisin pelissä. Ja tämän päivän lenkin perusteella se on täysin mahdollista, vaikka pakkasta olisikin 20 astetta. Vaikka suklaata onkin tullut syötyä, olen huomannut edistymistä silläkin saralla: en ole vielä syönyt yhtäkään lahjaksi saamaani 350 gramman Geisha-rasiaa yhden illan aikana, vaikka ennen se oli suoranainen perinne!

Ai niin, sain isältä joululahjaksi rahaa, joilla ajattelin ostaa itselleni sukset, monot ja sauvat! Herra jumala, en ole hiihtänyt sitten peruskoulun painajaismaisten liikuntatuntien, joilla olin aina se kömpelöin ja isoin. Mutta nyt kun on kulunut tarpeeksi aikaa näistä traumaattisista kokemuksista (toisaalta telinevoimistelun mukanaan tuomat tuskan hetket ovat juurtuneet mieleeni niin syvälle, etten pysty edes ajattelemaan kuperkeikkoja ja puolapuita ilman, että menen kananlihalle), olen alkanut innostua hiihtomahdollisuudesta. Hiihtohan on mielettömän hyvää koko kropan treeniä ja hyvä korvike juoksulle. Maltan tuskin odottaa, että pääsen tukkimaan tien kaikilta superhiihtäjiltä, kun kaadun keskelle latua pitkin pituuttani sukset ristissä niin etten pääse ylös ilman että irrotan ne jaloistani, ja jyryyttämään alamäet alas niin leveällä auralla kuin mihin jalkani vain taipuvat. Siitä tulee hurjan hauskaa - oikeasti!