Paino on nyt 89,4 kilogrammaa eli huimat 100 grammaa on lähtenyt viime viikosta. Mutta kuten eilisessä merkinnässä kerroin, minulle on pääasia, että alaspäin mennään, olipa vauhti sitten kuinka hidas tahansa. Painoindeksi joka tapauksessa kiitti pienestäkin pudotuksesta ja painui yhden kymmenyksen alaspäin ja on nyt 28,5, jee.

Nihkeään pudotuslukemaan saattavat hyvinkin vaikuttaa viikonlopun pasta- ja lettukarkelot, jotka olisivat saaneet jokaisen karppaajan pyörtymään kauhusta. Onneksi en karppaa, joten voin nauttia moisista herkuista jatkossakin. Sillä sitähän minä yritän; yritän olla kieltämättä itseltäni mitään, mutta yritän oppia kohtuullisuutta.

Ja näillä opeilla jälleen uusi läskiviikko käyntiin. Hyvin se menee, kunhan kohtuullisuuden lisäksi muistan myös opiskella kärsivällisyyttä, sillä sitä tämä painonpudotustahtini tulee jatkossakin vaatimaan.

Tänään kauppakeskuksessa asioidessani käväisin Info-kirjakaupassa, josta ostin pokkarialesta Shauna Reidin kirjan Dieettitytön huimat seikkailut. Toivon sen tuovan lisämotivaatiota omaan painonhallintaani.

Sinänsä projektini vaikuttaisi olevan ihan tukevalla (hah hah) pohjalla, sillä välillä jo vallan holtittomaksi heittäytynyt herkutteluni on taas jollain lailla ruodussa ja polvet tuntuvat tykkäävän lenkkipolun hiekkapohjasta, eikä juoksu ole tuottanut sillä suunnalla tuskaa. Muutenhan tuo lenkkipolun kiertäminen onkin sitten oma tuskallinen kokemus itsessään. Mutta kyl se siitä!

Huomenna on jälleen läskipunnituksen aika. Mitään huimaa viikkopudotusta en taaskaan odota, kunhan suunta vain olisi alaspäin. Se riittää.

Latasin ihmeellisestä internetistä Suurimman pudottajan kuudennen Amerikka-kauden (sarjan seuraajille tiedoksi, että spoilereita putoamisjärjestyksestä tai voittajasta ei ole luvassa). En voi sille mitään, mutta katson kyseistä sarjaa joka kerta itku kurkussa. Se ihmisten tuska painonsa suhteen on vain jotain niin riipivää ja samaistuttavaa. Ensimmäisessä jaksossa kilpailijoille näytettiin, mitä kehoon kerääntynyt ylimääräinen rasva tekee muun muassa heidän sydämilleen ja keuhkoilleen, ja miten ylipainoon liittyvät terveysongelmat tekivät heistä biologisesti jopa useita vuosikymmeniä vanhempia kuin mitä he kronologisen iän perusteella olivat. Vaikka oma ylipainoni ei ole mitään verrattuna joidenkin kilpailijoihin valtavaan kilomäärään, tunsin valtavan huonoa omatuntoa sen suhteen, miten olen antanut kehoni päästä huonompaan kuntoon kuin sen pitäisi oikeasti olla. Pääasia kuitenkin on se, että olen koko ajan tekemässä asialle jotain.

Lisämotivaatiota jakso joka tapauksessa antoi juoksulenkille lähtöön, ja toissapäiväiseen tapaan hölkkäsin lenkkipolun ympäri. Aikaa tuohon 4,3 kilometriin kului jälleen noin 40 minuuttia, mutta tulin siihen johtopäätökseen, että reitti on sen verran raskas, etten tällä kunnolla tuon ihmeellisempään suoritukseen yksinkertaisesti pysty. Sen jälkeen kun syyskuussa aloitin juoksemaan, olen tietoisesti vältellyt mäkisiä reittejä juurikin siitä syystä, että tiesin, että jos aloitan juoksuharrastuksen mäkijuoksulla, koko homma kosahtaa siihen, koska kuntoni oli sanalla sanottuna niin paska. Olen siis tähän asti juossut mahdollisimman tasaisia reittejä, joiden varrella on satunnaisesti ollut mäennyppylä tai muutama. Mutta nyt on siis oikeastaan pakko astua ulos mukavuusalueelta, koska minulla ei ole uuden kotini lähellä tiedossa hiekkapohjaisia mäettömiä reittejä, joten itkua ja kivistäviä kinttuja on siis jatkossa luvassa, kun taaperran ylämäkeen. Ja sitä kai painon pudottamisen ja kunnon kohottamisen pitää ollakin: itsensä jatkuvaa haastamista.

Tänään kyllä tuntui jyrkimpiä ja pisimpiä ylämäkiä juostessa, että mitä helvetin järkeä tässä on naama punaisena ja keuhkot puhisten jotain kukkulaa ylös juosta. Eikä asiaa yhtään helpottanut, että lenkin aikana useampikin juoksija viiletti ohitseni niin kovin vaivattoman näköisenä. Mikähän siinäkin on, että juoksulenkillä tuntuu aina tulevan vastaan tai minut ohittavan juurikin näitä atleettisia superihmisiä, jotka todennäköisesti kohdusta ulos putkahdettuaan ovat siltä seisomalta lähteneet treenaamaan maratonia. Missä kaikki muut kaltaiseni hikiset ja puuskuttavat läskit ovat? Oli miten oli, en missään tapauksessa anna periksi, vaan leveä takalistoni tulee edelleenkin olemaan tuttu näky niiden kapoisten ja pinkeiden pyllyjen seassa.

Keskiviikko ja keskiviikon läskipunnitus. Olen haltioissani, sillä vaaka näytti pudotusta kokonaiset 400 grammaa viime viikosta! Tällä hetkellä painoni on 89,5 ja painoindeksi 28,6. Aloin olemaan jokunen viikko sitten epätoivoinen, kun paino junnasi sitkeästi sen 90 kilon yläpuolella, mutta nyt on taas parempi mieli ja tuntuu, että motivaatiotakin on huomattavasti enemmän. Oli käsittämättömän huojentavaa viime viikolla päästä tuon yhdeksänkympin rajan alle, ja vaikuttaisi siltä, ettei se ollut vain joku väliaikainen nestetasapaino-oikku kropassa.

Kahden viikon juoksutauko on nyt katkaistu ja oli ihanaa! Noin kilometrin päässä kotoani on järvi, jonka ympäri kiertää lenkkipolku/hiihtolatu, ja reitti oli sen verran sulanut, että sen pystyi suhteellisen hyvin lenkkareilla selvittämään. Ajoittain oli pientä vetistä mutalöllöä ja lunta, mutta suurin osa reitistä oli jo kuivaa.

Etenin kyllä varsinaista löllykkävauhtia, sillä 4,3 kilometrin lenkkipolun kiertämiseen meni 40 minuuttia, heh. Mutta tarkoitus olikin lähinnä testailla kropan toimivuutta viikon sairastelun sekä tietysti kipuilleen polven takia. Tämän lisäksi halusin myös kartoittaa lenkkipolun vaativuuden, sillä en ollut aiemmin kiertänyt sitä edes kävellen. Rauhallinen hölkkä oli oikein toimiva valinta, sillä reitin varrella oli muutama melkoisen tappava mäkiosuus, jotka värjäsivät naamani tummanpunaiseksi ja saivat reidet huutamaan armoa. Mutta nautin juoksusta suunnattomasti! Oli ihanaa juosta kimmoisaa ja tasaista hiekkapohjaa puiden seassa lintujen laulaessa. Vasen polvikin toimi moitteettomasti, jee. Ihan mahtavaa, että minulla on nyt viihtyisä reitti, jota juosta ilman, että samaan aikaan paskon polveni.