Olen monesti pohtinut hidasta etenemistäni lenkkipolulla ja olipa ihanaa lukea juttu tamperelaisesta Matti Jääskeläisestä, jonka mottokin on "hölkkää hengästymättä hikeen". Jatkossakin siis hölkkäilen hiljalleen eteenpäin ja vauhtitreenit tulevat sitten kun ovat tullakseen. Vaikka onkin mukavaa laskea kilometrejä, että paljonko on tullut juostua, niin silti vieläkin juoksen ennemmin aikaa kuin matkaa.

Muissakin blogeissa puhututtanut juttu nopeasta painonpudotuksesta mietitytti minua pari minuuttia, kunnes suutuin Ilta-Sanomien uutisoinnille. Eikös 0,5-1 kilogramman viikkopudotusta ole kautta aikojen suositeltu ja pidetty maltillisena, niin miten ihmeessä siitä nyt on tullut jotenkin tavallista nopeampi tahti laihduttaa, jos ihminen laihduttaa viikossa 700 grammaa? Se on selvää, että minähän en noihin viikkolukemiin ole yltänyt tämän meneillään olevan taipaleeni aikana, mutta ärsyttää miten niin moni tulkitsee tuota juttua juurikin IS:n haluamalla tavalla. Noh, parasta vain keskittyä omaan projektiinsa, sillä kyllä tässä tätä savottaa onkin, heh.

Kävin äsken pitkästä aikaa ihan vain kävelylenkillä (noin 6,5 km). Maanantain ja keskiviikon jäljiltä reisilihakset ovat varsin voimattomat, ja halusin myös armahtaa polviani ja nilkkojani, jotka vihoittelivat aavistuksen verran siitä, että yhtäkkiä tuplasin juoksuosuudet.

Olen miettinyt tuota painon nousua, sillä tänäänkin vaaka näytti aamulla 90,3 kilogrammaa, eikä tämä enää syömisistä voi johtua. Koko viikon olen syönyt järkevästi ja ihme kyllä pysynyt Ainostakin erossa. Veikkaan, että lihakseni ovat keränneet nestettä juurikin noitten 8,6 kilometrin juoksurupeamien takia. Mutta saa nähdä. Toivon, ettei läski ole vain yhtäkkiä päättänyt ryöpsähtää takaisin kroppaani ja että tämä kaikki johtuu vain nesteistä.

Minulla on ikävä Ainoa jo nyt! Lisäksi iski hirmuinen suklaanhimo ja nyt tuntuu, etten osaa olla paikallani. Ei taida olla hirveän hyvä idea ruveta kieltämään itseltään yhtään mitään, sillä tämä on ensimmäinen kerta kolmeen kuukauteen kun pyörin infernaalisessa jäätelön- ja suklaankaipuussa. Voihan video.

Aamun läskipunnituksesta sisuuntuneena tein äsken vajaan kahden tunnin lenkin, johon sisältyi toissapäiväiseen tapaan 8,6 kilometrin verran hölkkäämistä. Fiilis ei ollut ihan niin hurmoksellinen kuin maanantaina vesisateessa juostessani, mutta matka joka tapauksessa taittui vaikkakin vauhtini on edelleen jotain ihan omaa luokkaansa hitaudessaan: saan kulumaan tuohon matkaan noin 1 h 20 min. Mutta en minä oikeastaan jaksa siitä välittää, että olen muita hitaampi, sillä en kilpaile ketään muuta kuin vanhaa minääni vastaan, jonka lempiulkoilumuoto on jäätelönhakureissu lähikauppaan.

Jäätelöstä puheen ollen. Tein ylevän päätöksen - jota taatusti tulen katumaan -, eli tapaan parhaan ystäväni Aino Ihana Maitosuklaan seuraavan kerran, kun painan alle 89 kiloa. On äärimmäisen kieroutunutta palkita itseään jollain, joka on saattanut minut tähän kuntoon, mutta homma on nyt vain niin, että kaiken maailman pähäköitä housuja ja kireitä toppeja (ja niihin mahtumista) enemmän minua motivoi laihduttamaan seuraava jäätelöannos!

Ah, välillä on niin hienoa omistaa tällainen pää.

Voi nenä, paino on nyt oikeasti lähtenyt nousuun, sillä vaaka ilmoitti tänään karuksi totuudeksi 89,8 kilogrammaa. Eli ylöspäin on tultu yhteensä 700 grammaa luvusta kahden viikon takaa. En tässä edes rupea etsimään syitä mistään helteen aiheuttamista turvotuksista, magneettinapojen liikkeistä tai äidistä, vaan nyt ne menneiden viikonloppujen syöpöttelyt alkavat sitten näkyä vaa'alla.

Hnnngh. Tänään on mietittävä uutta strategiaa. Tai mitä miettimistä siinä varsinaisesti on, että palaisin takaisin hyväksi havaittuun "kahdesti herkkuja viikossa" -juttuun. Toteutusta pitää hieman hioa. Sillä jokin siinä mättää, että vielä senkin jälkeen kun viikonloppu on jo muuten mennyt mussutellessa pullaa, jäätelöä ja kääretorttua, sunnuntaina puoli kymmeneltä illalla on marssittava Filmtowniin, josta tarttuu mukaan yli puolen kilon karkkiläjä, joka on kadonnut seuraavan päivän iltapäivään mennessä.

Akilleen kantapääni on alati haavoittuvainen. Se tässä on ainakin tullut jälleen kerran todistettua, ja mitä ilmeisimmin koko loppuelämäni tulee olemaan tämän herkutteluhimon kanssa taistelemista. Kaikki aseet minulla joka tapauksessa on olemassa onnistuakseni, pitäisi vain haluta tarpeeksi käyttää niitä.