Lupausteni mukaisesti tänään oli virallisen läskipunnituksen vuoro ja vaaka näytti lukemaa 88,9. Eli ei tässä nyt niin suossa vielä olla kuin mitä maanantain lukemien perusteella olisi voinut kuvitella. Turvotukset saivat kyytiä alta aikayksikön, kun vaihdoin taas vähän järkevämpään ruokavalioon ja pistin perseeni liikkeelle. Eli loppujen lopuksi olen selvinnyt heinäkuun syöpöttelyistä ja epäsäännöllisistä liikunnoista 800 gramman painonnousulla. Olen oikeasti tyytyväinen.

Ostin muuten Intersportin alesta itselleni uudet juoksuhousut. Tai eivät ne varmaankaan virallisesti ole juoksuhousut, mutta jotkut pöksyt nyt kumminkin, joissa voin tuntea itseni äärimmäisen atleettiseksi ja sporttiseksi. Olin jo kauan etsinyt polvimittaisia housuja, joissa on taskut. Kyllä nyt kelpaa kun ei tarvitse roikottaa avaimia kaulanauhassa eikä kantaa mp3-soitinta kädessä. Ai niin! Ja parastahan tässä on se, että ne ovat kokoa 42. Vielä kun mahtuisin farkkujen kokoon 42 niin olisin taivaissa. Tai edes kokoon 44. Ostin huuto.netistä myös toiset Shock Absorber -juoksuliivit, eli nyt on kyllä kaikkea.

Ilahduttavaa sinänsä jälkeenpäin miettiä näitä ostoksia. Ne eivät ole mitään sellaisia "nyt kun ostan itselleni hienoja urheiluvaatteita, niin on pakko aloittaa kuntoilu" -mentaliteetilla ostettuja vaan ostin tuotteet, koska tarvitsen niitä ja haluan tehdä juoksemisestani mukavampaa. Hämmentävintä on se, että haluan satsata näihin tuotteisiin, enkä mieti että näillekin rahoille olisi ollut parempaa käyttöä. On järjettömän helpottavaa huomata, että juoksu on nyt oikeasti osa arkeani, osa elämääni, eikä mikään välttämätön pakko jonkun suuremman päämäärän edessä.

Viime aikojen kuulumiset on helppo tiivistää muutamaan sanaan: kiirettä on pitänyt ja paino hiipii hissuksiin ylöspäin. Joten! Joku ryhtiliike on tehtävä tai paino on kohta taas yli maagisen 90 kilon rajan ja siitäkös riemu repeäisi.

Kävin kampaajalla ja tukkaa on nykyään helpompi hallita ja hoitaa, joten aion lisätä juoksupäivien määrää. Olkoonkin, että joudun pesemään hiukset useampana päivänä peräkkäin, mutta perkele soikoon, en suostu pulskistumaan enää yhtään sataa grammaa. Paino oli tänä aamuna 89,7 kiloa, joten kääk.

Ylihuomenna palaan viimeinkin virallisten läskipunnitusten pariin ja punnituksia on tarkoitus jatkaa tästä edespäin joka ikinen keskiviikko, sillä "no, jos merkitsen sen painon sitten vasta ensi viikolla" -asenne on puhdasta itsepetosta, josta ei seuraa mitään muuta kuin tasaista lihomista.

Syöminen on ongelma. Liikaa herkkuja. Minulla ei ole tällä hetkellä selkeää ratkaisumallia. Pääni on jotenkin solmussa syömisten kanssa. Minun olisi taas rutinoiduttava kevyempiin syömisiin, mutta vaikeaa on se. Yksi kuukauden kestävä teemakokeilu minulla on mielessäni, mutta toteuttamisajankohta on vielä avoin. Olisiko vain viisainta aloittaa se heti vai vasta sitten kun muutama elokuinen reissu on takana? Siitä pääsemmekin sitten olennaiseen kysymykseen eli onko elämässä koskaan vaihetta, jolloin häiriötekijöitä laihdutukselle ei olisi?

Enemmän tekoja, vähemmän lässytystä ja selittelyjä. Siinäpä se.

Minulla on pitkät ja paksut hiukset, joiden pesemisessä, selvittämisessä ja kuivaamisessa on oma savottansa. En yleensä käy kahtena peräkkäisenä päivänä juoksemassa, koska hikoilen juostessa pienen kylän edestä ja hiestä lotisevat hiukset on pakko pestä lenkin jälkeen. Tänään kuitenkin kävin kiertämässä vakioreittini vaikka kävin eilenkin juoksemassa, ja kyllä kannatti! Pitkästä aikaa tunsin taas kehoni läpi virtaavan voiman ja energian ja kasvoilleni nousi typerä hymy, sillä tunsin niin valtaisaa riemua, kun tajusin olevani juuri siinä, juoksemassa, tekemässä jotain mihin en ennen pystynyt enkä edes uskonut pystyväni.

Juoksu sujui todella helposti ja ylämäet taittuivat kevyesti. Paitakaan ei ollut niin märkä eikä naama niin punainen kuin normaalisti lenkin jälkeen! Käsittämätöntä. Hah. Yksi syy voi olla se, että ilmankosteus on jälleen vähän inhimillisemmällä tasolla. Keho tuntui pursuavan energiaa ja palautui juoksusta todella nopeasti. Tällaisten lenkkien jälkeen sitä tajuaa, minkä vuoksi minä jaksan tätä ajoittaiseksi itsekidutukseksi luonnehdittua liikuntamuotoa harrastaa.

Syömiset ontuvat vielä hivenen, mutta parempaan päin ollaan menossa. Juokseminen rullaa entiseen tapaan vaikka nämä ylilämpimät kelit alkavatkin kyrsiä oikein olan takaa. Välillä olisi ihan mukava juosta vähän viileämmässä ja raikkaammassa säässä. Mutta pääasia että on tullut lenkkeiltyä. Toissapäivänä ja tänään kävin perinteisellä 6,5 kilometrin lenkillä, josta juoksin lenkkipolun eli 4,3 kilometriä.

Painosta sen verran väliaikatiedotetta, että kävin tänään vaa'alla nähdäkseni missä suurin piirtein mennään ja vaaka näytti 89,3 kiloa. Toivon tietenkin, että tuossa on sen kilon verran vielä helle- ja ties mitä turvotusta (alimmillaan tämän projektin aikana olen siis käynyt 88,1 kilossa), mutta saattaahan se olla, että ei niitä viime viikkojen mässäilyjä ihan ilmaiseksi ole saatu. Mutta sitä on nyt turha murehtia.

Olen toistaiseksi elossa, vaikka helle ja herkkuvuoren alle hautautuminen ovat olleet melkoisen ajankohtaisia tappajia. Kotiuduin alkuviikosta reissusta ja pelkurina skippasin jälleen keskiviikon (kirjoitin alussa klassisesti ja freudilaista lipsahdusta muistuttavasti "keksiviikon") läskipunnituksen, koska tuntui, että olen turvonnut joka suuntaan vähintään viisi senttimetriä. Yritän taas vaihteeksi kompuroida takaisin kevyempin syömisten pariin, mutta on tämä kyllä taas niin tätä, kun ruokahalu vie laihduttajaa kuin pässiä narussa.

Toissapäivänä kävin hölkkäämässä 35 minuuttia. Tuli hiki. Pyrin tänäänkin käymään lenkillä, sillä kuten olen aiemminkin kirjoittanut, juoksuharrastus on jo pitkään ollut se, joka minut tässä projektissa on pinnalla pitänyt. Naama punaiseksi ja läski liikkeelle siis!