Rakastan tätä lainausta:

"Mma Ramotswe ei enää kaivannut lämmintä lounasta, paitsi viikonloppuisin, joten hänelle riitti kevyt välipala tai lasi maitoa. Makealle hän kuitenkin oli perso, joten voileipää seuraisi ehkä donitsi tai leivos. Hänellä oli sentään perinteinen ruumiinrakenne, joten hänen ei tarvinnut murehtia vaatteidensa kokoa, niin kuin niiden hermostuneiden ihmisparkojen, jotka yhtenään katselivat itseään peilistä ja ajattelivat olevansa liian isoja. Mitä liian iso oikeastaan tarkoitti? Kenellä oli oikeus sanoa minkä kokoinen joku toinen sai olla? Se oli eräänlaista diktatuuria, laihojen hirmuvaltaa, eikä hän suvainnut sellaista ensinkään. Jos laihojen vaatimukset vielä yltyisivät, hyvin muodostuneiden ihmisten pitäisi istua heidän päälleen. Tosiaan, siitä he saisivat opetuksen! Hah!"

(Alexander McCall Smith: Siveysoppia kauniille tytöille (s. 270), suom. Jaakko Kankaanpää)

(kuvalähde)

Huh. Viime viikko keskiviikosta lauantaihin meni niin harvinaisen hanurilleen syömisten suhteen, että vieläkin hirvittää. 200 grammaa salmiakkia, 400 grammaa suklaata ja paketillinen Pågenin muffineja yhdistettynä rasvaiseen, raskaaseen ja kehnoja hiilihydraatteja pursuavaan ruokaan saivat kroppani aivan hirveään kuntoon, joka perjantai-iltana lähenteli jo jonkinlaista myrkytystilaa. Voin aivan kammottavan huonosti. Vatsaan sattui, oksetti, väsytti, päätä särki. Yyh. En edes tiedä syytä, miksi innostuin syömään. Yhtäkkiä vain tuntui hyvältä idealta hypätä vanhojen elämäntapojeni pariin ja kai jollain tapaa nautinkin siitä, että vaiensin kaikki järjen äänet päästäni ja söin ja söin. Oli vain minä ja ruoka.

Onneksi keho kuitenkin reagoi siten miten se reagoi. Tajusin yhtäkkiä kuvottavan olotilani ja tiesin, etten enää koskaan halua palata siihen, mitä olin ennen. Sunnuntaina sain sitten itseni sen verran toimintakuntoon, että lähdin lenkille. Tarkoituksena oli hölkkäillä perinteinen 4,3 kilometrin lenkkipolku, minkä teinkin. Mutta sen lisäksi juoksin vielä viisi kilometriä. Tunsin, miten kroppani alkoi taas hengittää usean päivän paskaravinnon jälkeen ja nautin siitä olosta valtavasti ja juoksin ja juoksin. Hölkkäsin yhteensä 9,3 kilometriä aikaan 1 h 20 min ja nautin joka ikisestä sekunnista. Ja silloin ymmärsin, että vaikka olinkin sortunut järjettömään mässäilyyn aiemmin viikolla, en enää koskaan tulisi palaamaan entiseen elämääni. En vain yksinkertaisesti voisi tehdä sitä itselleni. Enkä edes haluaisi.


Viikon liikunnat menivät muutenkin ihan ok. Sain täyteen tavoitteeni liikkua neljänä päivänä. Tällä viikolla pyrin samaan, sillä enempään ei välttämättä ole mahdollisuuksia, sillä matkustan torstaina Pohjois-Karjalaan mummoni hautajaisiin. Sunnuntaina palaan sitten takaisin.

Syöminkien vaikutuksista vaa'an lukemiin en osaa sanoa. Voi olla, että tämä viikko mennään plussatunnelmissa, mutta sitten mennään. Usean päivän kestänyt repsahdus opetti minulle kuitenkin taas uutta kehostani ja sen tuntemuksista, jotka ovat suoraan riippuvaisia siitä, mitä syön. Tämä päivä on ollut aivan ihana, kun keho on alkanut tuntua terveemmältä ja ruoansulatus alkaa normalisoitua ja turvotus ja väsymys poistua. Ja kehoni olo puolestaan heijastuu suoraan henkiseen olooni. Joten vaikka varsinaista tulosta ei painon suhteen tulisikaan, olen sentään oppinut jotain. Vaikkakin sitten sen kuuluisan kantapään kautta.

Sain muuten lähetettyä graduni esitarkastukseen eli olen yhden askelen lähempänä valmistumista. Joudun tietenkin vielä tekemään työhöni korjauksia ennen lopullisen version palauttamista, mutta nyt tuntuu kuitenkin hyvältä ja stressi on hellittänyt ainakin hetkeksi.

Ennen sitä oli jotenkin koko ajan niin turvoksissa, etten edes huomannut mitä alituinen kaiken maailman moskan syöminen teki keholleni. Nyt kun olen oppinut syömään terveellisemmin, niin kropan reagoinnin totisesti huomaa heti! Olen parin päivän aikana syönyt rasvaista ja tukevaa ruokaa sekä karsean määrän salmiakkia. Ja olo on sen mukainen. Aineenvaihdunta on ihan sekaisin ja selluliitti hihkuu riemuissaan reisieni sisäpinnoilla. Umph. Hirveää ajatella, että vielä vähän aikaa sitten tämä olotila oli minulle täysin normaali, enkä edes tajunnut, miten huonosti voin.

Viime yönä kirjoittamassani tekstissä kaipailin miinusviikkoa, ja sainhan minä sellaisen sitten. Paino on nyt 87,5 kg eli pudotusta viime viikosta 100 grammaa, heh. Mutta hei, pääasia että plussaviikot eivät jatkuneet, ja joka ikinen sadan gramman pudotus vie minua lopulta lähemmäs päämäärääni.

Juolahti mieleeni, että painoni on yläasteelta saakka vaihdellut noin 85-95 kilon välimaastossa. Alle 80-kiloinen olen tainnut viimeksi olla ala-asteella eli joskus sata vuotta sitten. Painohistoriaani ei liity rajuja laihtumis- tai lihomiskausia, vaan painoni on teini-iästä lähtien tasaisesti ollut tuon kymmenen kilon sisällä. Olenkin miettinyt, että entäs jos kehoni pyrkii pitämään painoni 90 kilon kieppeillä. Olen ollut sen painoinen 10-15 vuotta, joten kenties se on kropalleni normaali olotila. Ehkä minusta sen takia tuntuu, etten millään meinaa laihtua, vaikka oikeasti liikun ja jopa kontrolloin syömistäni. Miten opettaa keholle, että sen voisi olla ihan hyvä alle 80-kiloisenakin?

Viime syksynä laihduin 96 kilosta 90 kiloon parissa kuukaudessa. Sen jälkeen matka on ollut hidasta. Vuodenvaihteessa lihoin takaisin kolme kiloa, ja helmikuun lopussa kun aloitin tämän blogin pitämisen painoni oli 92,7 kg. Puolessa vuodessa olen saanut nipistettyä 5 kiloa pois. Enkä taatusti syö nyt yhtään sen enempää tai liiku yhtään sen vähempää kuin viime syksynä. Energiantarve toki pienenee painon putoamisen myötä, mutten usko, että sillä on kohdallani tässä näin suurta merkitystä.

Luulen, että minun kannattaa nyt unohtaa kaikki aikarajat ja tavoiteaikataulut kokonaan. Liikun nimittäin nyt painolukemissa, joita kroppani on tottunut pitämään turvallisen painon alarajoina, ja minun on pakko antaa sille aikaa sopeutua. En siis edelleenkään aio turhautumispuuskissani heittäytyä ihmedieeteille, vaan jatkan matkaani kuten tähänkin asti: liikkumalla, syömällä järkevää ja monipuolista ruokaa sekä rajoittamalla herkkukarkeloinnit 1-2 kahteen kertaan viikossa. Keskiviikon läskipunnitus säilyy myös ohjelmistossa, sillä tarvitsen sitä kontrollin säilyttämiseksi.

Sitä paitsi oikeasti olen sitä mieltä, että kehoni on kaunis roikkuvista alleista ja käsivarsien raskausarvista huolimatta. Jäntevyys, vahvuus ja lihakset alkavat vähitellen pilkistää esiin rasvakerroksen alta. Tunnen olevani elinvoimainen, terve, voimakas ja onnellinen. Minulla on kauniit vaaleat luonnonkiharat hiukset, ja hoikistuneen vyötäröni ja vähemmän hoikistuneen lantioni suhde on suorastaan naisellinen eikä missään mielessä ruma tai piiloteltava asia. En enää pelkää katsoa peiliin, sillä nykyään hymyilen itselleni.

Tänään minua ilahdutti parantunut kuntoni. Kävin sauvakävelemässä 4 kilometrin reippaan lenkin ja tuntui hyvältä. Alan vähitellen oppia sauvakävelyn tekniikan, ja tänään varsinkin tuntui, miten sauvojen kanssa kävely on paljon kivempaa ja tehokkaampaa kuin tavallinen kävely.

Huomenna olisi edessä taas läskipunnitus. Kaksi viimeistä viikkoa ovat näyttäneet pelkkää plussaa, ja toivottavasti huomenna olisi edes vähän miinusta luvassa. Olen tutkinut viikottaisia kilolukemiani tämän blogin alkamisesta lähtien, ja vaikuttaisi siltä, että jossain vaiheessa minulta lähtee aina enemmän painoa pois, minkä jälkeen alkaa useamman viikon kestävä tasapainotteluvaihe ennen seuraavaa selkeää pudotusta. En suoraan sanoen ymmärrä, mistä tämä kärsivällisyyteni on lähtöisin, sillä käsittämättömän turhauttavaahan tämä on, turha sitä on kieltää. Antaisin mitä vain tasaisista viikottaisista puolen kilon pudotuksista, mutta toisaalta pitkälti tämä kai on omista valinnoista kiinni. Mutta en vain jotenkin jaksa kituuttaa hiilihydraatittomalla ruokavaliolla, ja nollatoleranssiin herkkujen suhteen en enää usko sen jälkeen kun jokunen vuosi sitten pudotin kymmenisen kiloa siten, että en sallinut itselleni mitään herkkuja ja hypin seinille itku kurkussa. Ja lopulta lihoin pudottamani kilot takaisin, koska en ollut oppinut mitään eikä sisälläni ollut tapahtunut mitään muutosta ruoan tai liikunnan suhteen.

Ajoittaisesta turhautumisesta huolimatta olen kuitenkin onnellinen. Olen onnellinen vahvemmasta ja terveemmästä kehostani ja siitä, että tällä kertaa tiedän olevani keskellä pysyvää muutosta. Tiedän myös, että minun pitäisi olla tyytyväinen tilanteeseeni, koska uskon, että mitä pidemmän aikaa muutosprosessini kestää, sitä pysyvämmin kehityn sen mukana ja lopulta vanhat tottumukseni todellakin jäävät vanhoiksi tottumuksiksi. Mutta kyllä sitä vaa'an miinustulosta kaikesta huolimatta toivoo ja kovasti.