Keskiviikko ja keskiviikon läskipunnitus näytti lukemaa 87,6 kilogrammaa, eli alaspäin on tultu viime viikosta 200 grammaa. Se on ihan hyvä, vaikka on tämä kyllä taas niin tätä junnaamista. Pakko varmaan myöntää itselleen jälleen kerran, että syöty on viimeisen kuukauden aikana yhtä jos toista, ja eipä tuo ole ihmekään, jos paino ei liikunnoista huolimatta putoa. Viime viikolla tulikin muuten liikuttua aika hyvin:

Liikunnat painottuivat viikonloppuun, jolloin harrastin paljon ja monipuolista liikuntaa. Perjantaina tuli tehtyä pitkä hölkkälenkki, lauantaina neljän kilometrin sauvakävelylenkki venyikin seitsemän kilometrin mittaiseksi ja sunnuntaina aika hurahti hevosen selässä tehokkaasti. Käytiin ensin maastossa Oskun kanssa, minkä jälkeen mentiin vielä puolisen tuntia kentällä. Oli älyttömän kaunis päivä ja oli ihana ratsastaa.

Liikuntapuoli on siis varsin hyvässä kunnossa, mutta tosiaan, syömisten suhteen olisi parannettavaa. Rakastuin uudestaan Pågenin Oivallus-leipään, joka on todella hyvää paahdettuna, ja sitä tuli mussutettua ylenmäärin ja pakko sille oli pari päivää sitten sanoa hyvästit, kun tuntui, että aloin turvota aivan silmissä. Herkkujakin on mennyt ja voi hyvänen aika. Nyt on pakko taas terästäytyä ja kiinnittää vähän enemmän huomiota siihen mitä syön. Välillä vain jotenkin ajautuu sellaiseen olotilaan, että haluaa hetken aikaa olla ihan niin kuin muutkin ihmiset ja, hyvänen aika, syödä vaaleaa leipää ilman että täytyy pelätä seuraavan aamun hiilariturvotuksia. Välillä sitä haluaa unohtaa koko laihduttamisen ja yksinkertaisesti vain nauttia olostaan ja hyvästä ruoasta.

No, epistä tai ei, eteenpäin on mentävä tai vaihtoehtona on lihominen jälleen 95-kiloiseksi. Eli tämän viikon skarppaan syömisten suhteen ja liikun entiseen malliin, joten eiköhän se siitä.

Kävin eilen hölkkäilemässä 9,5 kilometrin lenkin, ja tuntuu, että kroppa alkaa vähitellen tottua näihin pidempiin lenkkeihin. Vauhtini ei edelleenkään päätä huimaa, mutta niinhän sitä sanotaan, ettei se ole matka joka tappaa vaan vauhti. Itse asiassa minulla on nyt tavoitteena saada pidettyä sykkeitä paremmassa kurissa, kun ne aina tahtovat tuolla lenkkipolulla huidella jokseenkin jännittävissä lukemissa mäkien takia. Eilinen lenkki olikin aika hyvä, kun keskisyke oli 149.

Juoksin siis lenkkipolun päälle vielä 5,2 kilometriä asfaltilla (osittain tienpientareilla) tasaisempaa maastoa. Asfaltilla meno on aina vähän riskialtista polvieni takia, mutta viime aikoina ne ovat tuntuneet kestävän suhteellisen hyvin. Tänään ei esimerkiksi lainkaan kolota polvia, kun joskus aiemmin polveni ovat kipeytyneet neljän kilometrin asfalttijuoksun jälkeen useaksi päiväksi niin, että kipu tuntui jopa kävellessä. Myös viime aikojen muut asfalttijuoksut ovat sujuneet hyvin ja polvet ovat pysyneet kunnossa. En kuitenkaan aio kokoaan siirtyä asfaltille, vaan kierrän edelleen sisukkaasti hiekkapohjaista lenkkipolkua. Omalla tavallaan rakastan sitä maaston vaihtelevuutta, kun välillä mennään alas ja kohta taas ylös. Mutta kiva huomata, että jalat alkavat vähitellen kestää kovemmankin alustan, jotta on mahdollisuus hakea lenkkeihin vaihtelua silloin kun siltä tuntuu.

Tänään on tiedossa neljän kilometrin sauvakävelylenkki ja huomenna pyöräilyä ja ratsastusta.

Tämä päivä on ollut hyvä ja merkittävä. Tänään en ole tuntenut itseäni lihavaksi, läskiksi enkä millään tavalla ällöttäväksi tai huonoksi ja epäonnistuneeksi ihmiseksi vain siitä syytä, että minulla on kymmenen kiloa ylimääräistä painoa.

Tänään olen tuntenut oloni vahvaksi ja kauniiksi ja varmaan ensimmäisiä kertoja elämässäni olen katsellut maailmaa ja muita ihmisiä muiden kuin "läskisilmälasieni" kautta. Luultavasti suurimmalle osalle ylipainoisista ihmisistä on tuttu se tunne, miten kuvittelee muiden ihmisten näkevän hänessä ensimmäisenä ja ainoana asiana hänen ylipainonsa. Kokoni on aina määrittänyt sen, miten uskon ihmisten suhtautuvan minuun ja miten itse suhtaudun itseeni. Lihavana tyttönä. Olen aina ensimmäisenä lihava, ja vasta sen jälkeen tulevat muut ominaisuuteni. Se on ihan järjettömän musertavaa.

Mutta tänään sain esimakua siitä, millaista on tuntea olevansa minä itse. Rasvakerros ympärilläni ei enää määrittänyt minua ja tunsin olevani... vapaa. Tuntui kuin näkymättömät kahleet olisivat karisseet yltäni ja se oli ihan uskomatonta. Vie luultavasti pitkään ennen kuin tämä tunne jää pysyväksi tai edes suurimman osan aikaa vallitsevaksi, mutta nyt tiedän että pystyn niin tuntemaan. Olen ollut iso aina. Siis oikeasti aina. Lapsena, teininä, nuorena aikuisena... Olen aina ollut isokokoinen ja lihava ja kärsinyt siitä. Minulla ei oikeasti koskaan ole ollut pienintäkään aavistusta siitä, millaista on olla jotain muuta kuin lihava, ja olen joskus miettinyt, onko minun koskaan edes mahdollista kokea sitä jotain muuta.

Niin uskomatonta kuin se onkin, minun ei koskaan tarvinnut edes saavuttaa normaalipainoa löytääkseni sen tunteen.

Voi ääääh. Paino oli tänään 87,8 kg eli reilun kilon enemmän kuin kaksi viikkoa sitten. Paino on elokuusta asti sahannut aika tehokkaasti 87 kilon molemmin puolin. Muistaakseni olen joinain aiempina laihdutusaikoinanikin pyristellyt juuri tuon 87 kilon rajan kanssa. Mutta tällä kertaa ero on siinä, että en aio luovuttaa. Minusta tuntuu, että olen reilun vuoden aikana saanut oikeasti muutettua elämäntapojani etenkin liikunnan suhteen ja se luo uskoa siihen, että onnistun lopulta. Syömisethän tässä projektissani ovat edelleen se akilleen kantapää, mikä varmaan selittää tuon tämän päivän painonkin. Parempaan suuntaan ruokavalioni on koko ajan mennyt, mutta kyllä se suklaan ja jäätelön vieno kutsu on välillä niin perkeleellinen vastus, että järki lähtee.

Hullua kyllä, luulin oikeasti että painoni olisi pudonnut, sillä minulla on ollut kevyempi olo. Ehkä se on sitten se lihas joka painaa... ja luut! Heh.

Menneellä viikolla tuli liikuttua ihan hyvin: yhteensä viitenä päivänä. Maanantai ja tiistai tietysti ovat vähän kyseenalaisia, että voiko noita räpiköintejä varsinaiseksi liikunnaksi laskea, mutta menkööt nyt. Toisaalta tiistain puoli kilometriä uintia on ihan kelpo saavutus minulta, joka en oikeastaan koskaan ole mitään kuntouinnin tapaista harrastanut. Viikon huippuhetki oli tietenkin reilun kymmenen kilometrin hölkkä, ja perjantaikin oli hyvä, kun tuli taas pyöräiltyä tallille ja takaisin ja tietenkin hikoiltua hevosen selässä kentällä. Tänään kävin lisäksi vielä lyhyen sauvakävelylenkin. Alkavalla viikolla voisin jälleen pyrkiä liikkumaan viitenä päivänä. Se vaikuttaa minulle aika hyvältä tahdilta.