Haa, tein äsken 100 punnerruksen lopputestin, ja tadaa: sata kevennettyä punnerrusta putkeen onnistui! En saavuttanut sitä ihan luvatussa kuudessa kalenteriviikossa, vaan taisin käyttää koko ohjelman läpi viemiseen kolme ja puoli kuukautta. Tein monet harjoitusviikoista kahteen otteeseen, ja osa kalenteriviikoista meni ties minkä syitten takia kokonaan punnertamatta tai yhden tai kahden punnerruskerran voimin. Sen vuoksi ohjelman suorittaminen siis vähän venyi, mutta ei se mitään.

Tavoitteeni on jatkaa punnertamista, sillä on ihanaa, kun yläkropassa on nyt selkeästi enemmän voimaa kuin kesän alussa. Minulla ei valitettavasti ole tarjota mitään hienoja ennen ja jälkeen -kuvia, mutta sanallisesti voin kertoa, että alleista en eroon päässyt, mutta sen sijaan ainakin omaan silmään koko yläkroppa näyttää lihaksikkaammalta - punnertaminen ei siis vaikuta pelkkiin haboihin, vaan olkapäät, rintakehä ja hartiat ovat kiinteytyneet ja/tai saaneet uutta muotoa. Ja ehkä ne allitkin ovat pikkasen kiinteämmät kuin ennen.

Ohjelman suorittaminen oli paikoin aivan järkyttävää painajaista, ja varsinkin viides viikko oli suorastaan infernaalinen, ja kyseisen viikon harjoitusten aikana ähisin ja ärjyin naama punaisena, ja hiki valui noroina otsaa pitkin ja tippui nenän päästä lattialle. Kaikesta huolimatta voin suositella ohjelmaa ihan kaikille, joilla on oikeasti tahtoa ja motivaatiota kehittää yläkropan lihaksistoa. Jossain vaiheessa huomasin, että keho rupesi oikein vaatimaan punnertamista, mikä sinällään auttoi puskemaan harjoitusten läpi. Vähän samalla tavalla kuin jos harrastaa juoksua, eikä hetkeen ole käynyt juoksemassa, niin jossain vaiheessa tulee se fiilis, että jalat ohjaavat väkisin lenkille. Kaikkein eniten motivoi tietysti edistyminen. Hei, jos ekassa harjoituksessa sain tehtyä yhteensä 35 punnerrusta ja viimeisessä lopputestiä edeltävässä harjoituksessa 250 punnerrusta, niin kyllä sopii olla ylpeä itsestään.

Seuraavaksi aloitan ohjelman uudestaan ja tällä kertaa ihan oikeilla punnerruksilla ilman polvien tukea. Ai saakeli, taas sitä mennään.

Minulla on nyt takana kolme liikunnatonta päivää, ja olo alkaa myös olla sen mukainen varsinkin kun olen lähipäivinä syönyt kaiken valtakunnan paskaa. Olen miettinyt, että ennen tällainen tunkkainen, lössähtänyt ja turvonnut olo oli arkipäivää, ja sitä piti ihan normaalina olotilana. Nyt kun tiedän paremmasta, haluan eroon tästä fiiliksestä mahdollisimman pian.

On pari syytä, miksi liikunnat ovat jääneet vähiin viime päivinä. Olin lauantaista maanantaihin reissussa huipun ystäväni luona, ja esimerkiksi sunnuntai meni lauantai-illasta toipuessa. Sen lisäksi onnistuin lauantaiaamun itsepuolustuskurssilla telomaan oikean jalkateräni niin, että se oli hetken aikaa todella kipeä ja pelotti, oliko siinä jokin pahemminkin rikki, mutta tällä hetkellä se on taas aika ok. Tunnin alkulämmittelynä tehdyt hyppelyt saivat myös pohjelihakseni todelliseen lukkoon, ja käveleminen varsinkin portaita alaspäin on ollut pari päivää kiehtovan tuntuista.

No, elämä voittaa ja tänään aion raahata ahterini taas lenkille. Mutta kaiken kaikkiaan nyt on niin pontso olo, että keskiviikon läskipunnitus saa jäädä suosiolla väliin.

Viime viikon liikuntakoostekin on vähän myöhässä, mutta tässä se tulee:

Alkuviikko meni levon ja palauttavien kävelylenkkien parissa. Olisi itse asiassa pitänyt puolimaratonin jälkeen levätä enemmänkin, sillä olin jossain vaiheessa viikkoa tosi väsynyt, ja jouduin parina päivänä ottamaan päiväunet, kun nukutti vaan niin älyttömästi. Että sinänsä toisaalta ehkä ihan hyväkin, että tässä tuli vietettyä nämä kolme päivää ilman minkäänlaisia fyysisiä aktiviteetteja.

Itsepuolustuskurssista muuten sen verran, että kolhuista ja mustelmista huolimatta ekasta tunnista jäi tosi hyvä fiilis, ja odotan innolla kaikkea, mitä kurssin aikana pääsee oppimaan. Maailma on aika paha paikka, ja koskaan ei tiedä, milloin joutuu todelliseen uhkatilanteeseen. Esimerkiksi se keskellä päivää tapetun kiinalaisnaisen tapaus sattui noin puolen kilometrin päässä kotoani. Olin pari päivää järjettömän ahdistunut ja pelotti pelkkä kävelylenkille meneminen. Lauantaisen itsepuolustustunnin päätteeksi kurssin opettaja piti meille lyhyen puheen siitä, miten jokaisella on oikeus puolustaa itseään ja miten itsepuolustuksen tulisi olla pakollista kouluissa. Olen välillä ihan älyttömän tunteellinen höpsö ja melkein rupesin itkemään, sillä nämä asiat ovat minulle vain jotenkin niin tärkeitä. Vihaan sitä, miten naisia kohdellaan heikkoina ja yleisenä arvostelun ja väkivallan kohteina enemmän kuin miehiä, vaikka eivät miehetkään tietenkään ole suojassa esimerkiksi väkivallalta. Haluan pystyä suojelemaan itseäni ja minulle tärkeitä asioita ja ihmisiä. Ei voi vain tuudittautua siihen tunteeseen, että paha tapahtuu aina jossain muualla eikä koskaan osu omalle kohdalle.

Paino keikkuu edelleen 77 kilon tietämillä. Tänään (keskiviikkona) vaaka nimittäin näytti lukemaa 77,1. Kai tässä oikeasti pitäisi pistää taas herkuttelut kuriin nyt kun puolimaratonista stressaaminenkin on takana. Mikäli siis ajattelin saavuttaa 71 kilon tavoitepainoni ennen seuraavaa elämää!

100 punnerruksen harjoitusohjelma on muuten nyt lopputestiä vaille suoritettu. Tein tänään viimeisen harjoituksen (22 - 22 - 30 - 30 - 25 - 25 - 18 - 18 - väh. 55 (tein 60)), ja punnerruksia kertyi yhteensä 250 kappaletta. Aika huisia! Yllättäen tämä kutosviikko meni paljon helpommin kuin vitosviikko, joka oli harvinaisen tuskallinen. Jos sata punnerrusta yhteen menoon ei onnistu, teen kutosviikon uudestaan ja yritän sen jälkeen uudestaan.

Tästä viikosta eteenpäin liikuntaviikkooni tulee sisältymään minulle ihan uudenlainen laji. Ilmoittauduin nimittäin kymmenen viikon ajan lauantaisin pidettävälle itsepuolustuskurssille, jonka järjestää eräs taekwondoseura. En ole koskaan kokeillut tai harrastanut kamppailulajeja, joten jännittää vähän, mutta toisaalta on ihan huippua päästä oppimaan, miten konkreettisesti puolustaa itseään, jos joku käy kimppuun.

Tämä päivä on mennyt rauhallisesti lepäillessä. Minkäänlainen liikunta ei ole todellakaan inspiroinut, sillä etureidet ovat mukavasti kipeät. Sen verran olen kuitenkin liikkunut, että puolenpäivän aikoihin kävin pyörällä Lidlissä ostamassa aiemmin mainostamani pari juoksupaitaa ja juoksuhousut, jotka eivät sitten loppujen lopuksi olleetkaan sääriä nuolevaa mallia vaan polvesta alaspäin suorat.

Liikunnasta puheen ollen viime viikon liikunnat näyttivät kokonaisuudessaan tältä:

Maanantain ja perjantain liikuntojen yksityiskohdat eivät näy tuossa kunnolla, joten listaan ne erikseen:

maanantai:

- kevennetty punnerrus 190 kpl (vko 6 - pv 1: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50)

- kävely 1 km, 10 min (juoksulenkin yhteydessä)

- juoksu 8,4 km, 1:05:07

perjantai:

- kevennetty punnerrus 217 kpl (vko 6 - pv 2: 20 - 20 - 23 - 23 - 20 - 20 - 18 - 18 - väh. 53)

- pyöräily 10 km, 45 min

- ratsastus 1 h

Sunnuntai luonnollisesti oli viikon kohokohta. Ihan mieletöntä, että minä ihan oikeasti juoksin puolimaratonin.

Tällä hetkellä on aika hassu olo, sillä alan vähitellen tajuta, että jatkossa voin taas juoksennella ihan miten huvittaa ilman, että tarvitsee miettiä koko ajan puolimaratoniin treenaamista. Ilmoittauduin tosiaan tuohon tapahtumaan jo viime vuoden joulukuussa, ja siitä lähtien se on pyörinyt mielessäni. Kestää varmaan hetken sopeutua tähän uuteen tilanteeseen, että olen tosiaankin juossut puolimaratonin ja nyt voin lakata stressaamasta sen asian suhteen. Mitään täysmaratonhaaveita minulla ei tällä hetkellä tosiaankaan ole, sillä ensinnäkään en usko, että polveni kestäisi maratonharjoittelun, ja toisekseen minua ei pätkääkään innosta ajatus 42,2 kilometrin matkasta, heh. Nyt on ihanaa vain juosta omia rakkaita vakiolenkkejä sen kummempia tavoitteita asettamatta.

29.8.2009

Paino noin 96 kg

Porin juoksukoulun ensimmäinen tehtävä: Kävele 5 min, juokse 2 min. Pidä pieni tauko, käänny takaisin ja toista harjoittelu kotimatkalla.

4.9.2011

Paino 76,9 kg

Tehtävä: Juokse puolimaraton.

Ja minä juoksin. Virallisia tuloksia ei ole vielä tullut, mutta omalla kellollani sain loppuajaksi 2:43:38. Olen ihan älyttömän tyytyväinen! Keskimääräinen vauhtini oli noin 7,8 km/h, ja ylitin kyllä kaikki odotukseni. Tavoitteenihan oli juosta matka kolmeen tuntiin, ja vaikka salaa tietysti aina toivoo, että jos sitä vähän nopeammin, niin päivän kunto on kuitenkin suuri kysymysmerkki siihen asti, kunnes lopulta on aika lähteä juoksemaan.

Onnistuin menneellä viikolla ilmeisesti tasapainottamaan liikunnan ja levon täsmälleen nappiin, sillä lähtöviivalla kroppa oli rento mutta energinen. Matkan ensimmäinen puolikas sujuikin helposti. Toisella puoliskolla jaloissa alkoi painaa, mikä luultavasti johtui pitkien matkojen rutiinin puutteesta. Henki kulki hyvin, mutta lihakset tosiaan alkoivat hyytyä. Viimeiset viisi kilometriä olivat haastavia, mutta jatkoin juoksemista tasaista tahtia, ja kilometri kilometriltä maali lähestyi. Varsinkin viimeinen kilometri oli rankka, sillä se oli aika ilkeää ylämäkeä. Mutta toisaalta siinä vaiheessa tiesin, että olin niin lähellä maalia, että voimia ei tarvinnut enää säästellä, vaan saatoin puristaa kaikki mahdolliset viimeiset voimanrippeet kehostani.

Maalia edeltänyt loppuspurtti jäi 100 metrin mittaiseksi, sillä siinä ylämäessä en yksinkertaisesti kyennyt muuta kuin pistämään tossua toisen eteen ilman sen kummempia turbovaihteita.

Sää oli tosi nätti ja aurinko paistoi. Henkilökohtaisesti vähän pilvisempi keli olisi ollut mieluisampi, mutta onneksi mennään jo reilusti syksyn puolella, eli mistään varsinaisesta helteestä ei ollut kyse. Join joka ikisellä huoltopisteellä joko vettä, mehua ja/tai urheilujuomaa, ja parilta pisteeltä nappasin mukaani banaaninpätkän. Niiden voimin jaksoin juosta matkan ilman mitään äkkihyytymisiä.

Erityismaininta pitää antaa lukijalleni Akulle, joka tuli moikkaamaan, ja oli tosi kivaa tavata hänet kasvokkain. Kiitos seurasta ja toivottavasti nähdään viimeistään vuoden päästä uudestaan puolimaratonilla!

Olo on nyt tosi hyvä. Olen tullut kahden vuoden takaisesta niin älyttömän pitkän matkan. Olen niin kiitollinen itselleni siitä, että silloin joskus uskalsin yrittää muuttaa elämäni, ja vaikka välillä olen ottanut askelia taaksepäin, en ole luovuttanut vaan olen jatkanut matkaani. Tänään tunnen sen vahvemmin kuin koskaan, miten suurenmoinen minä olen. Asetin itselleni tavoitteen, ja toteutin sen hymyillen ja onnellisena.

Kuva on kehno, mutta mitali sitäkin hienompi!

Kiitos teille kaikille lukijoille, kun olette kulkeneet kanssani ja kannustaneet ihanin sanoin. En halua sanoa mitään muuta kuin että jos teillä on unelma, pitäkää siitä kiinni ja toteuttakaa se. Vaikka se tällä hetkellä tuntuisi mahdottomalta, rohkeudella ja suurella sydämellä teette siitä mahdollista.