Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Mielestäni vaikka miten monella naisella on upea kroppa, ja esimerkiksi Gossip Girlin Leighton Meester on kertakaikkisen ihana!

Päätin valita tähän kuitenkin kaksi naista, jotka ovat erityisesti sykähdyttäneet minua ja joiden vartaloista olen saanut inspiraatiota omalla matkallani.

Ensimmäinen on tietysti America's Next Top Modelin kymppikauden voittaja Whitney Thompson. Hän vain on yksinkertaisesti mieletön ja kaunis ja upea. Hänellä on samantyyppinen ruumiinrakenne kuin minulla, ja sen vuoksi hän edustaakin minulle realistista mielikuvaa siitä, millainen minäkin voin ja haluan olla kunhan tästä vähän kiinteydyn ja saan lisää itsevarmuutta.

 (kuvalähde)

 (kuvalähde)

(kuvalähde)

Alimmassa kuvassa vasemmalla on niin ikään Huippiksen voittanut Jaslene. Whitney jyrää moiset nälkäkurjet mennen tullen.

Toinen vartaloidolini on huikea 190-senttinen lentopalloilija Gabrielle Reece. Hän oli vieraana yhdellä The Biggest Loser -kaudella, ja muistan etten saanut silmiäni irti hänestä. Vau. Muuta en voi sanoa. Mikä voima hänestä kumpuaakaan. Hän edustaa minulle juuri sitä vahvaa naistyyppiä, joka kantaa pitkän kroppansa ylpeänä ja on todella hyvässä kunnossa. Tuollaiseen kuntoon minäkin haluan itseni pikkuhiljaa ja askel kerrallaan treenata!

(kuvalähde)

(kuvalähde)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Olen 177 senttimetriä pitkä ja se on ollut minulle välillä ongelma. Olen kokenut olevani kömpelö ja liian iso, sillä kyllähän naisen nyt pitää olla pieni ja hento ja sellainen, että mies jaksaa kantaa sylissä, eikä missään nimessä saa olla miestä pidempi, sillä sehän on jo suorastaan pöyristyttävää! Tästä naisiin kohdistuvasta odotuksesta minun on ollut vaikea taistella eroon. Kokoni (ei siis pelkkä painoni) on koetellut sitä, miten koen itseni naisena. Pituuteni lisäksi ruumiinrakeenteni on vähän kolho: minulla on leveät hartiat ja keijumainen sirous loistaa poissaolollaan.

Viime aikoina PCOS on ollut pinnalla muun muassa blueberryn blogissa. Uskon, että pituuteni takana piilee ainakin osittain kyseinen sairaus. Kun kuukautishäiriöitäni alettiin teini-iässä tutkia, verikokeissa selvisi, että testosteronitasoni olivat lievästi koholla. Tästä seurauksena oli myös lievää hirsutismia eli minulla kasvoi viehättäviä karvoja paikoissa, joissa niitä ei yleensä naisilla kasva: huulten yläpuolella, rinnoissa, hartioissa ja navan seudulla. Sen lisäksi käsivarsi- ja jalkakarvoitukseni oli myös runsaampaa. (Tähän liittyen näin jälkeenpäin ajattelen oli aika karmaisevaa, kun äiti kerran moitti minua jalkakarvojeni ajamisesta, sillä näytin kuulemma ihan apinalta nyt kun ne olivat kasvaneet tuuheampana takaisin, vaikka mistään karvojen ajelusta karvaisuus ei edes johtunut! Tämä tapahtui siis teininä, kun PCOS:aa ei ollut viedä todettu.) Lisäksi ääneni on suht matala.

Epäonnistuneiden keltarauhashormonikuurien jälkeen sain lopulta vuonna 2004 lähetteen keskussairaalaan tutkimuksiin, missä minulla todettiin PCOS. Sain e-pillerit, joita olen syönyt siitä asti. Monet pitävät e-pillereitä epäilyttävinä, mutta minulle ne ovat olleet taivaan lahja. Tunnen yksinkertaisesti oloni normaaliksi nyt kun hormonitasapainoni on kohdallaan, kuukautiseni tulevat säännöllisesti, minulla ei enää kasva karvoja epämääräisissä paikoissa. Mukava lisäbonus on tietysti se, että käyttämiäni Diane Novia käytetään myös aknen hoitoon, joten ihoni pysyy mainiossa kunnossa vaikka välissä mussuttaisinkin suklaalevyn poikineen.

Takaisin asiaan. Uskon siis, että kohonnut testosteronitaso antoi minulle pituuteen lisäsenttejä, mikä teki teininä jo muutenkin epämukavan olon vieläkin epämukavemmaksi. Pidin pituuttani heikkoutena ja kuljin ryhti kumarassa, kun yritin tekeytyä huomaamattomaksi. Yleisesti ottaen olin ja olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä ja ujo, joten suuri koko oli suoranainen vitsaus. Pidin itseäni rumana jättiläisenä, josta kukaan ei koskaan voisi olla kiinnostunut.

Muutin opiskelemaan syksyllä 2004 vieraalle paikkakunnalle, ja asiat jotenkin helpottuivat, kun pääsin eroon synnyinkuntani ihmisistä ja paikoista. E-pillerit tehosivat ja aloin lopultakin tuntea itseäni naiseksi, vaikka painoa olikin. Sain ekan poikaystävän, jonka kanssa olin 2,5 vuotta, ja hän antoi minulle positiivista palautetta ulkonäöstäni. Ensimmäisen kerran elämässäni tunsin oloni kauniiksi ja hyväksytyksi omana itsenäni. Sittemmin tapailin yhtä mulkvistia, jonka mielestä minun ei tulisi käyttää korkokenkiä, koska olen niin pitkä. Haista huilu, mokoma itsetunnoton paska, hah.

Kahden viimeisen vuoden aikana, kun olen pudottanut painoa ja ruvennut harrastamaan liikuntaa, olen oppinut kaikin puolin hyväksymään itseni ja näkemään pituuteni vahvuutena. Tunnen voiman kasvavan sisälläni ja katson nykyään maailmaa suoraan silmiin. En enää suostu piilottelemaan itseäni ja peräänny nurkkaan, vaan otan oman tilani ja teen sen pää pystyssä ja selkä suorassa. Olen edelleen keskivertonaista kookkaampi, mutta se ei ole enää negatiivinen vaan positiivinen seikka. Välillä on niitä päiviä, kun haluaisin olla 155-senttinen ja 45-kiloinen kedon kukkanen, mutta kun katson peiliin ja minua vastaan katsoo pitkä, voimakas ja vahvatahtoinen nainen, en voi muuta kuin rakastaa itseäni ja olla tyytyväinen joka ikiseen senttiini.

Että osaakin olla vaikeaa omaksua uusi punnerrustekniikka. Sain eilen 100 punnerruksen lähtötestissä kaksikymmentäviisi punnerrusta, mutta sitten rupesi epäilyttämään, olinko tehnyt niitä sittenkään puhtaasti. Aiemmin tänään testailin uutta tekniikka ja tarkkailin kehon asentoa, ja niin se vain on, että persaus meinaa väkisin kohota punnerruksen yläasentoon noustessa. Pitää varmaan tehdä tuo lähtötesti lähipäivinä uudestaan, ja sitten en kyllä hyväksy ainuttakaan epäpuhtaasti tehtyä punnerrusta. Pakko sanoa, että tämä uusi punnerrustapa on ihan järkyttävän paljon raskaampi entiseen verrattuna. Käsien varaan tulee huomattavasti enemmän painoa. No, ei se haba kasva, ellei siltä vaadi!

---

Alan muuten vähitellen lisätä taas juoksun määrää, sillä puolimaratonin jälkeen oikea polvi on ollut suorastaan erinomaisessa kunnossa kesään verrattuna. Pyrin nostamaan viikottaiset juoksut takaisin noin 25-30 kilometrin paikkeille. Saa nähdä, miten viikon seitsemän päivää riittävät, sillä yksi päivä on varattu ratsastukselle, toinen itsepuolustuskurssille (jota ei kylläkään ole tällä viikolla) ja lepopäiviä pyrin pitämään yhdestä kahteen. Näin ollen kävelylenkit siirtyisivät syrjään juoksun tieltä, mutta pitää katsoa, mitä mieltä polvi on moisesta. 

Siinä missä polvi on ollut viime aikoina ok, selkäni on jossain ihme lukossa. Kipupiste on tarkalleen ottaen vasemmalla alhaalla, enkä oikein tiedä, onko kireys lihaksessa vai hermossa vai jossain ihan muualla. Olen pyrkinyt venyttelemään ja eilen yritin laukaista kivun lihasrelaksanteilla, mutta ei auttanut. Seuraavaksi voisin kokeilla nappailla parin päivän ajan buranaa, josko kyse olisi jostain tulehduksesta. Ja ehkäpä työasentoihin ja sohvalla röhnöttämisen aiheuttamaan huonoon ryhtiin voisi myös kiinnittää huomiota... Iskiaskivut ja välilevynpullistuman kokeneena nämä selkäjutut ovat aina vähän pelottavia.

Päivä 1: Tietosi

- ikä: 26 vuotta

- pituus: 177 cm

- paino: 78,0 kg

- vyötärö: 76 cm

- lantio: 104 cm

- reisi: 64 cm

- paitakoko: 40

- housukoko: 44

- lähtöpaino: n. 96 kg

- tavoitepaino: 71,0 kg

---

Paino oli siis tämän päivän mittauksessa tasan 78 kiloa eli painoa on tullut puolitoista kiloa siitä, mitä olen alimmillani tämän projektin aikana painanut. Tietysti lihominen on aina tympeää, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi, joten tärkeintä on nyt suunnata eteenpäin. Olen kahden vuoden aikana tehnyt useita mahalaskuja, mutta aina noussut takaisin jaloilleni ja jatkanut, ja niin aion tehdä nytkin.

Jotenkin jännällä tavalla tuntuu, että ihan kuin olisin saanut uuden alun. Viimeiset kuukaudet ovat olleet yhtä rämpimistä, enkä ole saanut sellaista kunnollista draivia päälle. Motivaatio on ollut jossain suossa eikä keskittymiskykyni ole riittänyt herkuttelun hallitsemiseen. Nyt olo on jotenkin vapautunut. Omituista, että tällaisen tunteen saavuttamiseen piti ottaa kilollisesti takapakkia, mutta henkisesti tuntuu kuin olisin edistynyt.

Minulla on luultavasti ollut paineita onnistumisen suhteen, sillä moni on sanonut ihailevansa saavutuksiani (normaalipainoon pääsy ja puolimaratonin juoksu). On tietysti ihanaa, että ihmiset saavat inspiraatiota blogistani ja minusta on aivan uskomattoman hienoa kuulla, jos joku on saanut minulta lisäpotkua omaan projektiinsa. Epäonnistumisen pelko on kuitenkin kasvanut, kun minusta on alkanut tuntua, että minun pitäisi olla jonkinlainen esimerkki. Kamppailen yhä edelleen samojen ongelmien kanssa kuin merkittävästi ylipainoisena, ja tämän puolentoista kilon lihomisen myötä tuntuu kuin olisin vapautunut itselleni asettamista täydellisyyden kahleista. Mokasin, mutta maailma ei kaatunut. En ollutkaan täydellinen, mutta miten järjettömän hyvältä epätäydellisyys voikaan tuntua. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen ja olla teräsnainen.

Kuinka kummallinen ihmismieli voikaan olla, sillä nyt laihduttaminen maistuu taas huomattavasti paremmalta. Ja näin sen pitääkin mennä. Jos homma on pelkkää väkisin vääntämistä, niin ei siitä tule kuin itku. Kun saavuttaa rauhan sisimpänsä kanssa ja nauttii ympäröivästä hetkestä, asiat kääntyvät aina parhain päin.

Olen törmännyt useassa blogissa "30 päivää" -haasteeseen, ja välillä on tehnyt mieli tarttua siihen itsekin, mutta kysymysten sävy on ollut vähän ääh. Tuntuu, että haaste on ennemminkin tarkoitettu joillekin jo valmiiksi normaali-/alipainoisille tytöille, jotka koluavat netistä thinspo-kuvia ja tykkäävät porskuttaa eteenpäin Pepsi Maxin ja laksatiivien avulla.

Sailan blogista löysin kuitenkin haasteesta ns. terveemmän version, jonka ajattelin aloittaa huomenna, kun on virallinen vaakapäivä ja saan alkutietoihin päivitetyt mitat. Suomensin kysymykset, jotka liitän tähän, jos joku muukin haluaa lähteä haasteeseen mukaan.

Päivä 1: Tietosi (Ikä / Pituus / Paino / Vyötärö / Lantio / Reisi / Paitakoko / Housukoko / Lähtöpaino / Tavoitepaino)

Päivä 2: Oletko tyytyväinen pituuteesi?

Päivä 3: Kenen vartaloa ihailet ja miksi?

Päivä 4: Mitä pelkäät kaikkein eniten painon pudottamisessa?

Päivä 5: Miksi haluat pudottaa painoa? Teetkö sen itsesi vuoksi?

Päivä 6: Jos ahmit, miksi teet niin?

Päivä 7: Tietävätkö vanhempasi, että yrität pudottaa painoa? Miten he suhtautuvat asiaan?

Päivä 8: Millaista liikuntaa harrastat ja miten usein?

Päivä 9: Onko sinulle kommentoitu painostasi ikävään sävyyn?

Päivä 10: Mistä asiasta on ollut kaikkein vaikeinta luopua painon pudottamisen vuoksi?

Päivä 11: Kenen blogi inspiroi sinua kaikkein eniten elämäntapamuutoksessasi ja miksi?

Päivä 12: Mitä syöt yleensä?

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Päivä 14: Millainen on tavoitekroppasi?

Päivä 15: Oletko kasvissyöjä? Jos olet, onko lihasta luopuminen auttanut sinua painonhallinnassa? Jos et ole, oletko koskaan harkinnut kasvissyöjäksi ryhtymistä?

Päivä 16: Milloin sait ensimmäisen kerran päähäsi pudottaa painoa?

Päivä 17: Lempiruokasi?

Päivä 18: Mikä ruoka on paheesi?

Päivä 19: Mitä kohtaa kropassasi treenaat mieluiten? Miksi?

Päivä 20: Mitä aerobista liikuntaa harrastat mieluiten?

Päivä 21: Mistä saat parhaita vinkkejä terveellisten elämäntapojen noudattamiseen?

Päivä 22: Kerro viisi parasta puolta itsestäsi!

Päivä 23: Onko median luoma nais-/mieskuva osasyy siihen, miksi haluat pudottaa painoa?

Päivä 24: Milloin huomasit ensimmäisen kerran, että uurastuksesi oli alkanut tuottaa tulosta?

Päivä 25: Miten aiot jatkaa eteenpäin sen jälkeen, kun olet saavuttanut tavoitteesi?

Päivä 26: Mikä motivoi sinua kaikkein eniten saavuttamaan tavoitteesi?

Päivä 27: Miten selviydyt ympärillä olevista houkutuksista (esim. syntymäpäivistä, pikkujouluista)?

Päivä 28: Oletko kokenut vastoinkäymisiä elämäntapamuutoksesi aikana? Miten selvisit esteistä?

Päivä 29: Millainen mies/nainen on mielestäsi kaunis?

Päivä 30: Kerro itsestäsi kymmenen asiaa ja päivitä ensimmäisenä päivänä antamasi tiedot!