Voi vitsi, olen taas ihan ruhjeilla itsepuolustuskurssin jäljiltä. Jokunen viikko sitten oli nenä turvoksissa ja mustana, ja nyt on molemmat kyynärpäät auki ja vasen käsivarsi ja oikea ranne mustelmilla. Kurssia on nyt takana yhdeksän kertaa ja kahden viikon päästä on viimeisen kokoontumisen aika. (Ensi viikolla tuntia ei siis ole.)

Eilen treenattiin sitä, miten päästä pois, jos hyökkääjä/raiskaaja saa kaadettua maahan. Treenattiin maasta tehtäviä potkuja ja miten toimia, jos raiskaaja pääsee siitä huolimatta päälle ja painettua omalla kehollaan maata vasten.

Olen tykännyt tosi paljon tuosta kurssista, miten siellä on otettu psykologinen puoli huomioon. Meitä on opetettu ottamaan vastaan kipua ja psyykattu lamaantumisentunnetta vastaan, joka voi iskeä hyökkäystilanteessa. Raiskausyrityksessä ei kannata lähteä painimaan raiskaajan kanssa, joka todennäköisesti on isokokoisempi ja hänellä siten on massaetu. On osattava esittää tiettyyn pisteeseen asti avutonta, sillä mitä enemmän raiskaaja kokee olevansa niskan päällä, sitä haavoittuvampi hän itse on hyökkäystä vastaan. Siinä vaiheessa kun raiskaaja on keskittynyt kopeloimaan paidan alla tai riisumaan vaatteita, hänen kätensä ovat jumissa ja silloin on aika iskeä ja hyödyntää niitä tekniikoita, joita kurssilla on opetettu.

Näitä asioita ei olisi koskaan tullut ajatelleeksi tuolta kantilta, ellei niitä olisi meille opetettu! Ensimmäinen asia, mitä voisin raiskaustilanteessa kuvitella tekeväni, olisi mennä paniikkiin ja riuhtoa ja repiä ihan hulluna, että pääsisi pakoon. Mutta jos toinen makaa päällä koko massallaan ja leipoo riuhtomisen takia entistä kovempaa turpaan, niin ei siitä tilanne ainakaan parane.

Kehotan siis joka ikistä ottamaan selvää, missä paikkakunnallanne järjestetään itsepuolustuskursseja. On jokaisen oikeus ja velvollisuus osata puolustaa itseään. Ja siihen ajatukseen on ihan turha tuudittautua, että "ei minulle koskaan mitään voi sattua, noita raiskaus- ja päällekarkaamisjuttuja lukee vain lehdistä". Joku voi tulla kimppuun keskellä kirkasta päivää väkijoukon keskellä, ja suoraan sanottuna tässä maailmassa ei ihan oikeasti voi luottaa kuin omaan itseensä. Ihmiset eivät joko välitä tai eivät uskalla tulla apuun. Kannattaa myös muistaa, että et joudu välttämättä puolustamaan pelkästään itseäsi, vaan mukanasi voi olla lapsesi, koirasi, mummosi, poika- tai tyttöystäväsi... kuka tahansa, jonka puolesta sinun on oman turvallisuuteni lisäksi oltava valmis taistelemaan.

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Mielestäni olen koko ajan ollut tässä laihdutustouhussa ihan terveellä meiningillä mukana: liikuntaa ja ruokavalion muuttamista terveellisempään suuntaan. Totta kai välillä kun paino ei putoa millään mielessä käy kaikkia älyttömiä paasto- ja "en varmana syö viikkoon mitään muuta kuin pelkkää näkkäriä" -suunnitelmia, mutta kummasti ne unohtuvat, kun tulee seuraavan kerran nälkä. Tähtään kuitenkin vahvaan kroppaan, jolla pystyy tekemään muutakin kuin tutisemaan nurkassa, ja silloin on parempi syödä (välillä liiankin) hyvin.

Voi kehnous ja kettumainen kuihdutuslaari. Painoa oli tullut viime viikosta lisää 500 grammaa eli tällä hetkellä keikutaan taas tasan 78 kilossa. Pitkästä aikaa vaa'alla raivostutti ja turhautti oikein kunnolla. Matkani aikana olen oppinut suhtautumaan vaa'an lukemiin välillä ehkä vähän turhankin lammasmaisesti, sillä olen tiedostanut, että ei ne kilot yksinkertaisesti katoa sormia näpäyttämällä. Mutta tänään tuntui, että nyt tämä touhu alkaa olla jo ihan naurettavaa.

Sitten oli taas aika nöyrtyä ja lähteä tarkastelemaan, missä vika. Olisi niin helppoa taas vetää esiin PCOS-kortti ja itkeä, kun ei mokoma typerä sairaus anna minun laihtua. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että PCOS estää ketään laihtumasta. Ihan pirusti enemmän se voi työtä teettää, mutta ei se ketään laihdutukselle immuuniksi tee. Pelkästään oman historiani tarkastelu todistaa sen.

Itsesääli ja hormonivammailut on nyt siis raakattu ulos, joten voidaan keskittyä asiaan.

1) Ruoka: Viime viikon neljän kroissantin ja suklaariisimuropatukan jälkeen en ole koskenut herkkuihin eli malja sille! Mutta. Tässä on nyt koeteltu taas porsaanreikiä, ja olen ikään kuin laskua pehmentääkseni ostanut Lidlistä suklaamuromysliä (kyllä, hyvää on ja ihmekös tuo, kun tuoteselosteen mukaan tuotteesta 10 % on suklaata) ja tunkenut sitä maustamaton jogurtti/kiivi/banaani -iltapalani sekaan terveellisemmän myslin sijasta. Lisäksi olen syönyt jonkin verran leipää eli tarkemmin sanottuna kaksi höttösämpylää ja neljä ruisleivän palasta. No joo, ei sinänsä kauhean paha, mutta leipä on saanut mahani ihan mutkalle. Muromysli on onneksi ihan lopussa ja uutta paketti en aio ostaa. (Olen siis niitä ihmisiä, jotka eivät kykene heittämään ruokaa pois.) Sen lisäksi leipä saa taas kerran lentää ruokavaliostani hiiteen. Näkkäriä ja puuroa, kiitos.

2) Liikunta: Kukaan tuskin voi väittää, että minun pitäisi liikkua enemmän. Sen sijaan olen pohtinut, että olen viime aikoina mahdollisesti liikkunut liian kovilla tehoilla. Tänä syksynä vauhtikestävyyteni on kasvanut juoksussa jonkin verran, minkä seurauksena palauttava liikunta ja rennot hölkät ovat jääneet liian pienelle huomiolle, kun olen innostunut uudesta jaksamisesta ja paahtanut formulana eteenpäin. Aionkin siis pitkästä aikaa kaivaa esiin sykevyön. Suoraan sanottuna liikun miljoona kertaa mieluummin ilman sykemittaria, sillä mielestäni ihminen ei tarvitse moisia kapineita, koska on mahdollista, että numeroiden tuijottelun keskellä sitä unohtaa keskittyä siihen tärkeimpään eli oman kehon ja olon kuunteluun. No kai tässä on sitten pakko niellä omat käsityksensä ja antaa sykemittarille mahdollisuus. Tarkoitus on siis ainakin seuraavan seitsemän päivän ajan sisällyttää ohjelmistoon matalan sykkeen hölkkiä, joissa syke ei saisi nousta lukemasta 150 yli. Jos nousee, niin sitten kävellään, perkele, vaikka se kuinka tyhmältä tuntuisikin. Katsotaan, josko kroppakin suostuisi taas luopumaan kiloista, kun huomaa, että on vaihteeksi taas vähän iisimpää menoa tiedossa.

Näillä siis mennään. Ja se mentiinkö metsään, selvinnee ajan myötä.

Huomenna se lähtee. Tukka nimittäin! Edellisestä kampaamokäynnistä on aikaa reilusti yli vuosi, ja viime aikoina on alkanut tulla mitta täyteen tuon kuontalon hoidon kanssa. 

Oikeasti rakastan hiuksiani. Ne ovat laineikkaat, pitkät, kauniit ja vaaleat. Mutta ihan pirunmoinen riesa liikuntaa harrastavalle ihmiselle. Hikoilen liikkuessani ihan tajuttomasti, ja aina on tukka märkä ja hiuslenkeistä  huolimatta ihan solmussa ja takussa. Joudun huuhtelemaan hiukset suihkussa lähes joka päivä (sampoolla pesen ja hoitoainetta käytän 3-4 kertaa viikossa), ja märkien hiuksien kanssa skabaaminen on välillä aika tuskallista puuhaa.

Mitään kaljua en siis aio ottaa enkä muutenkaan kynityttää hiuksiani lyhyiksi. Minulla oli nimittäin yläasteella lyhyet hiukset ja näytin ihan pojalta, ja niihin aikoihin en aio palata, vaikka mikä olisi. Mutta kyllä noista ainakin viisitoista senttiä on varaa leikata pois. Sen luulisi jo helpottavan kummasti hiusten hoitoa, kun saa karmean kasan kuivaa ja kärsinyttä latvaa veke.

Yyh. Itkettää silti ihan vähäsen. Tykkään hiuksistani.

Jälleen on yksi viikko onnellisesti takana, ja liikunnat näyttävät tältä:

Perinteisissä merkeissä siis on menty:

- juoksua 31,0 km

- kävelyä 10,0 km

- pyöräilyä 15,5 km

- ratsastusta 1 h 35 min

- itsepuolustuskurssia 1 h 30 min

- punnerruksia 420 kpl

- vatsalihasliikkeitä 500 kpl

Tänään juoksulenkillä jalat tuntuivat vähän väsyneiltä, joten taidan ensi viikolla juosta vähän lyhyempiä lenkkejä. Sen lisäksi aion uusia punnerrusohjelman nelosviikon, vaikka se itse asiassa sujuikin ihan hyvin, mutta muistan kauhulla, kun edellisen kerran tein tuota ohjelmaa, ja vitosviikko kummittelee edelleenkin yhtenä elämäni hirveimmistä liikuntakokemuksista (ykköspaikan vievät peruskoulun telinevoimistelutunnit ja 1500 metrin juoksu kuntotesteissä).

On muuten ollut huippu syksy juoksemisen suhteen. Viime aikoina on ollut optimaalisia juoksukelejä: hieman alle 10 astetta lämpöä sekä tyyni ja kostea ilma, jota on ollut helppo hengittää. Satanut ei kuitenkaan ole mielestäni liikaa, vaan lenkiltä on selvinnyt aina kuivin jaloin. Muistaakseni viime vuonna tähän aikaan alkoi olla jo pysyvä lumi maassa, missä sinällään ei ollut mikään vikaa, sillä tykkään juosta talvellakin, mutta hengitysteille tällainen syysilma on ihan ehdoton.