Alan olla aika innoissani sunnuntaista. Pari päivää on ollut fiilis, että jees, ihan mahtavaa päästä juoksemaan jälleen pitkää matkaa. Jännittää ja pelottaa vieläkin, mutta kyseiset tuntemukset jäävät koko ajan enemmän ja enemmän taustalle.

Kävin eilen hyvin rauhallisen 6 kilometrin hölkkälenkin. Tänään puolestaan olen käynyt ratsastamassa tunnin, pyöräilemässä 10 kilometriä ja punnertanut kuudennen viikon toisen päivän mukaisesti. Uskomatonta, että tuokin tappo-ohjelma alkaa olla loppusuoralla. Huomisen mitä todennäköisimmin lepään. On mahdollista, että käyn tyyliin jonkun neljän kilometrin kävelylenkin, mutta vain siinä tapauksessa, jos kroppa on hyvin tukkoisen oloinen.

Sunnuntaina sitten on aika juosta. Voi vitsi. Se on niin lähellä. Kaukainen haave, jota en olisi kaksi vuotta sitten edes osannut kuvitella toteuttavani. Ajattelin, etteivät minunlaiseni ihmiset yksinkertaisesti pysty tekemään mitään sellaista. Kaksi vuotta sitten otin ensimmäisiä askeliani Porin juoksukoulun tahdissa, ja tässä minä olen nyt. Ihan uskomaton tunne.

---

Olisin halunnut harjoitella puolimaratonille enemmän kuin mitä loppujen lopuksi harjoittelin. Oikea polvi on rajoittanut menoani viimeiset puolitoista kuukautta, sillä päätin ottaa varman päälle ja pudottaa viikottaisia juoksumääriäni noin kolmanneksella ja korvata niitä kävelyllä. Elokuun liikuntasaldo näyttääkin tältä:

- juoksu 90,8 km

- kävely 55,9 km

- sauvakävely 7,0 km

- pyöräily 28,2 km

- ratsastus 4 h (3 krt)

- kevennetyt punnerrukset 1313 kpl (!)

Kilometrejä kertyi yhteensä 181,9, mikä on hyvin. Tärkein tavoitteeni toteutui, sillä polvet ovat kuin ovatkin siinä kunnossa, että uskallan lähteä juoksemaan niillä puolimaratonin. Vaikka menneiden viikkojen aikana mieleni teki välillä juosta huomattavasti enemmän, sain onneksi pidettyä järjen päässä. Ja elokuun kaksi pitkää lenkkiä (15,6 ja 16,6 km) osoittivat, että kunto on kohdillaan: juoksu oli helppoa ja voimia jäi varastoon. Ehkä varovaisuudesta ja kävelylenkeistä oli loppujen lopuksi hyötyä kunnonkin kannalta. Vältyin yltiöpäiseltä ja maaniselta treenaamiselta, johon olisin saattanut hyvinkin päätyä, mikäli oikea polveni olisi toiminut koko ajan moitteetta. Kaikella on tarkoituksensa, ja haluan uskoa, että polven oikkuilu antoi minulle tärkeän oppitunnin levon ja palauttavan liikunnan merkityksestä. Mutta oli miten oli. Pohjatyö on nyt tehty, ja ylihuomenna nähdään, minne se minut kantaa.

P.S. Ai niin! Ilouutisia kaikille köyhille ja/tai piheille juoksijoille: Lidliin tulee maanantaina myyntiin taas juoksukamoja. Ajattelin käydä parin pitkähihaisen juoksupaidan lisäksi poimimassa itselleni kokopitkät juoksuhousut, sillä uskon viimeinkin olevani henkisesti valmis sonnustautumaan mokomiin.

Tuntuu, että energia kasvaa sisälläni. Viime viikolla oli vähän vötkyläolo, mutta nyt tuntuu paremmalta. Kävin eilen hölkkäämässä vakiolenkkini 8,4 kilometriä ja pyrin etenemään sellaista tahtia, jollaisella voisin kuvitella juoksevani puolimaratonin läpi. Aikaa lenkkiin kului 1:05:07, ja jos pystyn tuon vauhdin (noin 7,8 km/h) säilyttämään 21 kilometrin ajan, olen enemmän kuin tyytyväinen.

Syömisten kanssa täytyy vain pitää jonkinlainen roti. Laihduttaminen kannattaa tällä viikolla unohtaa kokonaan, mutta toisaalta nyt ei myöskään ole aika millekään järjettömille mätöille, sillä en halua, että sunnuntaina olen ylettömän turvoksissa ja vatsa ummella. Ehkä minun kannattaa syödä samoin kuin viimeiset puoli vuotta? Kun eihän tuo paino ole suuntaan tai toiseen sen aikana juurikaan liikkunut, lol.

Ehkä minä vain yritän elää niin kuin normaalistikin. Helpommin sanottu kuin tehty, kun stressatuttaa ja tekee mieli pohtia kaikkia turhia asioita. Kaiken kaikkiaan fiilis on kuitenkin positiivinen!

Viime viikko meni liikuntojen osalta seuraavasti:

Perjantain talli jäi väliin, kun Oskulta oli kuulemma irronnut kenkä eikä kengittäjää ollut saatu enää ennen viikonloppua. Perjantai menikin sitten hölkkäilyn parissa. Viikon toinen juoksulenkki sijoittui tiistaille, jolloin kävin rauhallisesti jolkottelemassa 6 kilometriä aikaan 42:25. Lauantaina ja sunnuntaina kävin rennot kävelylenkit.

Yläkroppaan voimaa -projekti jatkui punnertamisen ja sauvakävelyn muodossa. Sauvakävely on jotenkin jäänyt vähiin viime aikoina, kun punnertaminen on vetänyt käsivarret sen verran tehokkaasti hyytelöksi, että välillä pelkkä käsien nostaminen on tuntunut vuosisadan urheilusuoritukselta. Joka tapauksessa maanantaina kävin pitkästä aikaa sauvakävelemässä ja tuli varmaan tehtyä henkilökohtainen kävelyn nopeusennätys: seitsemän kilometriä reilussa tunnissa. Ikinä varmaan ole kävellyt tuollaista matkaa noin nopeasti. Seuraavana päivänä olikin sitten pakaralihakset sen tuntuiset, että joku on tainnut oikeasti pistää lenkkipolun ylämäissä tassua toisen eteen.

Punnerruksissa tein 100 punnerruksen vitosviikon uusintakierroksen kaksi viimeistä harjoitusta, ja tällä kertaa selvisin kolmannesta päivästä kunnialla ilman, että kädet pettivät alta kertaakaan! Tein jopa viimeisen sarjan päälle viisi ylimääräistä karmean ärjynnän saattelemina. Ja kuten tuossa HeiaHeian yhteenvedon oikeassa reunassa näkyy, tänään punnersin jälleen ja uskaltauduin viimein kuudennelle viikolle. Katselin ekan päivän punnerruksia epäuskoisena: 40 - 50 - 25 - 25 - väh. 50. Että pitäisi niin kuin jaksaa tehdä yhden tehtävän aikana kahdesti viisikymmentä punnerrusta? Mutta niin se vain onnistui! Ihan hullua. En voi uskoa, että edessäni on enää kaksi tehtävää, joiden jälkeen olisi sen lopullisen testin vuoro.

Niin joo, ja keskiviikon punnitustulos oli 76,8 kiloa eli saman verran kuin viikkoa aiemmin. Jotenkin tämän kaiken puolimaratonhässäkän keskellä painoasiat ovat tupanneet jäämään taka-alalle eivätkä viikkopunnitukset tunnu niin merkityksellisiltä. Jonkin verran tämä näkyy myös syömisissä, sillä olen viime viikkoina syönyt oikeastaan mitä haluan (eli kilokaupalla herkkuja) ja ryhti on siltä saralta vähän hakusessa. Toivon, että sunnuntain jälkeen pystyn taas keskittymään syömisiin paremmin.

Jännän äärellä. Lähtölaskenta on alkanut kun puolimaratoniin on enää viikko. Henkinen puoli ottaa tällä hetkellä koville, ja olenkin viime päivät käynyt pääni sisällä melkoista itsetsemppausta. Pelottaa ihan tajuttomasti, mutta yritän vain hokea, että hei, sehän on vain yksi pitkä lenkki siinä missä muutkin. Ehkä se on pidempi matka kuin mitä koskaan olet juossut, mutta aikoinaan olet juossut 5 kilometriä, 10 kilometriä, 13 kilometriä, 15 kilometriä, 17 kilometriä ja jopa 19,5 kilometriä ilman, että olit tehnyt sitä koskaan aiemmin. Joo, ei ollut helppoa, mutta teit sen silti. Rentoudu.

Sään puolesta näyttää tällä hetkellä hyvältä:

Joo, viikko on pitkä aika kun on sääennustuksista kyse, mutta kai näistä jotain voi päätellä. Minulle parasta olisi, mikäli lämpötila ei nousisi yli 17 asteen. Ennemmin vaikka vesisadetta kuin porottavaa aurinkoa.

Mietin kaikkia hiilihydraattitankkauksia ja sitä, että pitäisikö etukäteen suunnitella joku tietty aika, jonka käyttäisin kunkin kilometrin juoksemiseen. Niin kuin että ekat viisi kilometriä vauhtia 8 min/km ja sen jälkeen 7,5 min/km. Jeesus! En ole koskaan tehnyt mitään tankkauksia tai seurannut kilometreittäin vauhtejani eikä nyt takuulla ole paras aika sitä aloittaa. Ei tässä ekaa kertaa olla pitkää lenkkiä tekemässä, joten turha ruveta sekoilemaan.

Mutta hitto kun meinaa päässä vipata. Kroppa kyllä kestää, luotan siihen. Nyt pitäisi vain saada mieli rauhoittumaan, ettei mene koko puolimaratonia edeltävä viikko totaalisesti panikoidessa.

Katselin viime yönä Suurimman pudottajan seiskakauden viimeiset jaksot, ja on ne tyypit vain niin upeita. Vaikka olin kauden katsonut jo aiemmin, ihan samanlaisen vaikutuksen esimerkiksi Tara teki kuin ensimmäiselläkin katsontakerralla. Upea, upea taistelija.

Ron ei koskaan lukeutunut ehdottomiin lemppareihini, mutta maratonjaksossa hän veti kyllä minut täysin sanattomaksi tarjoten samalla kauden kolmannen ja viimeisen minua erityisen paljon sykähdyttäneen hetken (kaksi muuta olivat Daniel ja juoksumatto sekä Tara ja autonvetohaaste).

(kuvankaappaukset jaksosta S07E18)

Itketti taas niin maan pirusti. En tiedä, olenko koskaan nähnyt yhtä uskomatonta suoritusta. "Jos ei polvet kestä, niin sitten kävellään maraton vaikka kävelykepin kanssa." Asennetta, jumalauta! Minulle Ron opetti sen, ettei aina tarvitse olla se kaikkein nopein ja ensimmäisenä maalissa ollakseen voittaja.