Voi kakkapylly, sanon minä. Keskiviikkopunnitus näytti lukemaa 78,4 kg eli nousua jälleen ja tällä kertaa 400 gramman verran. Että ihan helvetin hyvin tämä herkkujen rajoittaminen näyttäisi toimivan. Viikko ei mennyt täysin herkutta, mutta edelleenkin herkuttelun määrä entiseen verrattuna on suorastaan minimaalinen: Viime torstaina käytiin Ikeassa, ja elintarvikeosastolla kävin napostelemassa jonkin verran maistiaiskulhoissa olevia sipsejä, pipareita, kaurakeksejä ja suklaata, mutta eihän niitä nyt kaksi käsin kehtaa naamansa lappaa, joten määrä sinänsä jäi varsin pieneksi. Eilen tiistaina kävimme elokuvissa, missä söin suklaasydämen ja pari irtokarkkia, ja sen jälkeen ravintolassa, missä söin jälkkäriksi Baileys-juustokakkua (ja oli muuten pirun hyvää). Ja siinä kaikki. Muutenkin syömiset ovat menneet hyvin. Liikuttua tulee. Tilanne alkaa siis pikkuhiljaa tuntua jokseenkin toivottomalta. Tuntuu, ettei mikään tehoa. Olin ihan oikeasti varma, että painoni junnaaminen johtuisi herkuista, mutta niiden määrän radikaalilla vähentämisellä ei tunnu olevan mitään vaikutusta.

Nyt sanon, että argh, ja vetäydyn murjottamaan ja miettimään asioita.

P.S. NaNoWriMo-projektistani kiinnostuneille voin sentään kertoa, että se etenee hyvin! Koossa on 28 406 sanaa, eli jee!

Liikuntaviikko on taas takana, ja suunnitelmien mukaisesti onnistuin liikkumaan vähän kevyemmin, vaikka kertyihin noita liikuntakertoja ihan kivasti:

Viikkoon mahtui kaksi juoksulenkkiä, joista keskiviikon 8,4 kilsan lenkille otin mukaan sykemittarin. Tarkoitukseni oli pitää syke koko ajan alle 150 ja se onnistuikin tosi hyvin! Yhdessä jyrkemmässä ylämäessä jouduin kerran kävelemään noin 5-10 sekuntia, mutta muuten syke pysyi hyvin aisoissa, ja keskisykkeeksi tuli loppujen lopuksi 137. Aikamoista hiippailua tuo meno kyllä oli, sillä normaalisti tunnin pintaan juoksemani lenkki taittui tällä kertaa aikaan 1:14:10, hohoo. Sykekokeilu oli ihan hauska, mutta vähän turhan paljon se meni sykkeiden kyttäämiseksi, kun kelloa piti koko ajan vilkuilla. Minulla ei nimittäin ole sykekellossa mitään sellaista hienoa ominaisuutta, joka rupeaisi huutamaan "hiljennä plösö ennen kuin sydämes halkeaa!", kun syke ylittää tietyn rajan. Tänään jätinkin sykemittarin suosiolla kotiin ja kävin juoksemassa kymmenen kilometriä ihan siihen tahtiin, mikä itsestä hyvältä tuntui.

Yksi kiinnostava huomio tuossa keskiviikon hitaassa hölkässä oli. Oikea polveni nimittäin päätti kipeytyä. Aiemmin tänä syksynä törmäsin jollain nettisivulla tai keskusteluforumilla tekstiin, jonka mukaan osalle ihmisistä hidas hölköttely ei sovi vaan pistää polvet palasiksi. Luulen, että minä lukeudun noihin ihmisiin, koska nyt kun vauhtikestävyyteni on noussut ja olen päässyt juoksemaan noin 8,5-9,0 kilometrin tuntivauhtia aiemman 7,5-8,0 km/h sijasta, polvissani ei ole ollut mitään häikkää. Kyse on jotenkin jalkojen asennosta ja siitä miten ne osuvat maahan. Hitaassa vauhdissa kantapää ilmeisesti osuu maahan enemmän vartalon alla kuin nopeammassa juoksussa, jossa jalka ojentuu enemmän eteen. Tällöin rasitus polville ei ole niin suuri. Testasin sitä tänään lenkillä, kun yhden nousun jälkeen vauhtini oli suhteellisen hidas ja polveen rupesi pistämään. Lisäsin vauhtia ja kipu katosi. Joudun siis varmaan jättämään nuo liioitellun hitaat lenkit jatkossa väliin, mutta eipä tuohon kuole. Kävely on keksitty.

Juostua tuli siis viikon aikana 18,4 kilometriä. Muuta liikuntaa kertyi seuraavasti:

- 8,7 km kävelyä

- 15,5 km pyöräilyä

- 1 h 30 min ratsastusta

- 1 h 30 min itsepuolustuskurssia

- 450 kevennettyä punnerrusta (neljännen viikon uusintakierros: sain lisättyä viimeisten sarjojen minimimäärään joka kerta kymmenen toistoa enemmän viikon ensimmäiseen kierrokseen verrattuna)

- 300 vatsalihasliikettä

Ajattelin muuten ruveta treenaamaan vatsalihaksia voimapyörän avulla. Kyseinen kapine ei olisi mikään kallis sijoitus ja on lukemani mukaan aika killeri keskivartalon treenaaja. Onko kellään kokemusta voimapyörästä, ja millaisia tuloksia sillä on saanut aikaan?

Voi vitsi, olen taas ihan ruhjeilla itsepuolustuskurssin jäljiltä. Jokunen viikko sitten oli nenä turvoksissa ja mustana, ja nyt on molemmat kyynärpäät auki ja vasen käsivarsi ja oikea ranne mustelmilla. Kurssia on nyt takana yhdeksän kertaa ja kahden viikon päästä on viimeisen kokoontumisen aika. (Ensi viikolla tuntia ei siis ole.)

Eilen treenattiin sitä, miten päästä pois, jos hyökkääjä/raiskaaja saa kaadettua maahan. Treenattiin maasta tehtäviä potkuja ja miten toimia, jos raiskaaja pääsee siitä huolimatta päälle ja painettua omalla kehollaan maata vasten.

Olen tykännyt tosi paljon tuosta kurssista, miten siellä on otettu psykologinen puoli huomioon. Meitä on opetettu ottamaan vastaan kipua ja psyykattu lamaantumisentunnetta vastaan, joka voi iskeä hyökkäystilanteessa. Raiskausyrityksessä ei kannata lähteä painimaan raiskaajan kanssa, joka todennäköisesti on isokokoisempi ja hänellä siten on massaetu. On osattava esittää tiettyyn pisteeseen asti avutonta, sillä mitä enemmän raiskaaja kokee olevansa niskan päällä, sitä haavoittuvampi hän itse on hyökkäystä vastaan. Siinä vaiheessa kun raiskaaja on keskittynyt kopeloimaan paidan alla tai riisumaan vaatteita, hänen kätensä ovat jumissa ja silloin on aika iskeä ja hyödyntää niitä tekniikoita, joita kurssilla on opetettu.

Näitä asioita ei olisi koskaan tullut ajatelleeksi tuolta kantilta, ellei niitä olisi meille opetettu! Ensimmäinen asia, mitä voisin raiskaustilanteessa kuvitella tekeväni, olisi mennä paniikkiin ja riuhtoa ja repiä ihan hulluna, että pääsisi pakoon. Mutta jos toinen makaa päällä koko massallaan ja leipoo riuhtomisen takia entistä kovempaa turpaan, niin ei siitä tilanne ainakaan parane.

Kehotan siis joka ikistä ottamaan selvää, missä paikkakunnallanne järjestetään itsepuolustuskursseja. On jokaisen oikeus ja velvollisuus osata puolustaa itseään. Ja siihen ajatukseen on ihan turha tuudittautua, että "ei minulle koskaan mitään voi sattua, noita raiskaus- ja päällekarkaamisjuttuja lukee vain lehdistä". Joku voi tulla kimppuun keskellä kirkasta päivää väkijoukon keskellä, ja suoraan sanottuna tässä maailmassa ei ihan oikeasti voi luottaa kuin omaan itseensä. Ihmiset eivät joko välitä tai eivät uskalla tulla apuun. Kannattaa myös muistaa, että et joudu välttämättä puolustamaan pelkästään itseäsi, vaan mukanasi voi olla lapsesi, koirasi, mummosi, poika- tai tyttöystäväsi... kuka tahansa, jonka puolesta sinun on oman turvallisuuteni lisäksi oltava valmis taistelemaan.

Päivä 13: Pudotatko painoa terveellisin vai epäterveellisin keinoin?

Mielestäni olen koko ajan ollut tässä laihdutustouhussa ihan terveellä meiningillä mukana: liikuntaa ja ruokavalion muuttamista terveellisempään suuntaan. Totta kai välillä kun paino ei putoa millään mielessä käy kaikkia älyttömiä paasto- ja "en varmana syö viikkoon mitään muuta kuin pelkkää näkkäriä" -suunnitelmia, mutta kummasti ne unohtuvat, kun tulee seuraavan kerran nälkä. Tähtään kuitenkin vahvaan kroppaan, jolla pystyy tekemään muutakin kuin tutisemaan nurkassa, ja silloin on parempi syödä (välillä liiankin) hyvin.

Voi kehnous ja kettumainen kuihdutuslaari. Painoa oli tullut viime viikosta lisää 500 grammaa eli tällä hetkellä keikutaan taas tasan 78 kilossa. Pitkästä aikaa vaa'alla raivostutti ja turhautti oikein kunnolla. Matkani aikana olen oppinut suhtautumaan vaa'an lukemiin välillä ehkä vähän turhankin lammasmaisesti, sillä olen tiedostanut, että ei ne kilot yksinkertaisesti katoa sormia näpäyttämällä. Mutta tänään tuntui, että nyt tämä touhu alkaa olla jo ihan naurettavaa.

Sitten oli taas aika nöyrtyä ja lähteä tarkastelemaan, missä vika. Olisi niin helppoa taas vetää esiin PCOS-kortti ja itkeä, kun ei mokoma typerä sairaus anna minun laihtua. Mutta rehellisesti sanottuna en usko, että PCOS estää ketään laihtumasta. Ihan pirusti enemmän se voi työtä teettää, mutta ei se ketään laihdutukselle immuuniksi tee. Pelkästään oman historiani tarkastelu todistaa sen.

Itsesääli ja hormonivammailut on nyt siis raakattu ulos, joten voidaan keskittyä asiaan.

1) Ruoka: Viime viikon neljän kroissantin ja suklaariisimuropatukan jälkeen en ole koskenut herkkuihin eli malja sille! Mutta. Tässä on nyt koeteltu taas porsaanreikiä, ja olen ikään kuin laskua pehmentääkseni ostanut Lidlistä suklaamuromysliä (kyllä, hyvää on ja ihmekös tuo, kun tuoteselosteen mukaan tuotteesta 10 % on suklaata) ja tunkenut sitä maustamaton jogurtti/kiivi/banaani -iltapalani sekaan terveellisemmän myslin sijasta. Lisäksi olen syönyt jonkin verran leipää eli tarkemmin sanottuna kaksi höttösämpylää ja neljä ruisleivän palasta. No joo, ei sinänsä kauhean paha, mutta leipä on saanut mahani ihan mutkalle. Muromysli on onneksi ihan lopussa ja uutta paketti en aio ostaa. (Olen siis niitä ihmisiä, jotka eivät kykene heittämään ruokaa pois.) Sen lisäksi leipä saa taas kerran lentää ruokavaliostani hiiteen. Näkkäriä ja puuroa, kiitos.

2) Liikunta: Kukaan tuskin voi väittää, että minun pitäisi liikkua enemmän. Sen sijaan olen pohtinut, että olen viime aikoina mahdollisesti liikkunut liian kovilla tehoilla. Tänä syksynä vauhtikestävyyteni on kasvanut juoksussa jonkin verran, minkä seurauksena palauttava liikunta ja rennot hölkät ovat jääneet liian pienelle huomiolle, kun olen innostunut uudesta jaksamisesta ja paahtanut formulana eteenpäin. Aionkin siis pitkästä aikaa kaivaa esiin sykevyön. Suoraan sanottuna liikun miljoona kertaa mieluummin ilman sykemittaria, sillä mielestäni ihminen ei tarvitse moisia kapineita, koska on mahdollista, että numeroiden tuijottelun keskellä sitä unohtaa keskittyä siihen tärkeimpään eli oman kehon ja olon kuunteluun. No kai tässä on sitten pakko niellä omat käsityksensä ja antaa sykemittarille mahdollisuus. Tarkoitus on siis ainakin seuraavan seitsemän päivän ajan sisällyttää ohjelmistoon matalan sykkeen hölkkiä, joissa syke ei saisi nousta lukemasta 150 yli. Jos nousee, niin sitten kävellään, perkele, vaikka se kuinka tyhmältä tuntuisikin. Katsotaan, josko kroppakin suostuisi taas luopumaan kiloista, kun huomaa, että on vaihteeksi taas vähän iisimpää menoa tiedossa.

Näillä siis mennään. Ja se mentiinkö metsään, selvinnee ajan myötä.